Herkkuruokia Ehtassa

 

Heippa! Tähän väliin ajattelin jakaa ravintolavinkin. Vähän aikaa sitten vietimme poikaystäväni kanssa neljättä vuosipäiväämme, jonka kunniaksi suunnistimme ulos syömään. Ruokapaikaksi valikoitui Ehta, jossa olimme molemmat käyneet kerran aikaisemmin syömässä hamppareita (herkkua oli, nam!) minkä vuoksi tiesimme Ehtan miellyttäväksi paikaksi.

Ilta aikaan Ehtassa oli tunnelmallista: kynttilöitä pöydissä ja mukavan hämyisä tunnelma. Tuumaustuokion jälkeen päätimme tilata illan menun molemmille, ja se oli kyllä oikea päätös, voi pojat mitä ruokaa!  En ollut koskaan aikaisemmin tilannut ravintolassa alkuruokaa, pääruokaa ja jälkkäriäkin vielä. Ehkä pitäisi tehdä niin vähän useamminkin, koska kaikki mitä suuhunsa pisti oli puhdasta nautintoa ja tunnelma oli katossa koko illan. Henkilökunta kävi illan aikana useampaan kertaan kyselemässä mikä fiilis ja palvelu oli muutenkin kyllä tosi tosi ystävällistä.

 

Hämmästyin, kun tykkäsin alkupaloina tarjoillusta lammasrilletestä niinkin paljon, sillä olen yleensä melko tuttujen makujen ystävä ja lammasrillette oli jotain aivan uutta minulle. Se oli kuitenkin syntisen hyvää, poikaystäväni sanoikin, että olisi voinut syödä pelkästään noita koko illan!

Ainut miinus Ehtalle tulee musiikista. Illan aikana saimme kuulla Sannia ja JVG:tä useamman kappaleen verran: soittolistan laatija taisi olla fani :D Vaikka taustalla siis soi mikä soi, emme antaneet sen pilata tunnelmaamme. Ilta oli kaunis, maistuva ja romanttinen ja Ehtasta jäi hyvä mieli. Aitoa ruokaa suurella sydämellä ja kotiin mentiinkin sitten täysillä vatsoilla käytännössä katsoen vierimällä.

Kaikille Kuopiossa asustelevilla tai vieraileville suosittelen Ehtaa oikein lämpimästi!

Puoliksi poissa

Pidän kaikenlaisista romaaneista: lyhyistä, pitkistä, hauskoista, synkistä, surullisista, toiminnallisista, hempeistä, romanttisista. Viime aikoina olen kuitenkin koukuttunut kaikista tiukimmin fantasialla maustettuihin tarinoihin, joissa on menoa, meininkiä ja vaarallisia tilanteita sekä niin kutkuttava juoni, ettei kirjaa malta millään laskea käsistään.

Juuri sellaisten kirjojen nälkääni tyydyttää Sally Greenin Puoliksi poissa, joka on Puoliksi paha -trilogian (Half bad) päätösosa. Ensimmäinen ja toinen osa (Puoliksi paha ja Puoliksi Villi) olivat aivan yhtä viihdyttäviä kuin katraan kolmaskin. Trilogia kertoo Nathanista, noitapojasta joka elää maailmassa, missä mustat ja valkoiset noidat vihaavat toisiaan. Nathan itse on puoliksi musta, puoliksi valkoinen. Häntä pelätään ja vihataan eikä hän oikein sovi joukkoon. Kun mustien ja valkoisten noitien välille kehkeytyy sota, Nathan on avainasemassa, jotta rauha valkoisten ja mustien noitien välille saadaan palautettua.

 

Puoliksi paha -trilogia on kirjoitettu omintakeisella tyylillä, mikä ei ehkä ole aivan suosikkini, mutta sen tarina on vahva. Kantavana teemana koko trilogian takana on mielestäni suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja erilaisuuden hyväksyminen. Tarina etenee nopeatempoisesti mikä pitää lukijan tiukasti otteessaan. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, vaikka täytyy myöntää, että useampi heistä on aiheuttanut minussa myös vahvoja ärtymyksen tunteita kirjoja lukiessani. Siinä ei tosin ole mitään pahaa, sillä tärkeintä onkin, että henkilöhahmot eivät ole turhanpäiväisiä vaan synnyttävät lukijassa tunteita. 

Puoliksi poissa on tiivistunnelmainen ja melko väkivaltainen päätösosa trilogialle. Valehtelematta voin todeta lukeneeni sen lähes yhdeltä istumalta, sillä palo saada tietää kuinka käy, oli niin suuri. En tietenkään aio paljastaa tässä kuinka Nathanin käy, mutta kannustan kaikkia jännitysfantasian ystäviä lukemaan tämän trilogian. Sähäkkä seikkailu odottaa!

Ja teille, joita kirjojen lukeminen ei nappaa, tiedoksi: Puoliksi pahasta on tekeillä myös elokuva!

Aamu kahvilassa

En olisi uskonut torstaiaamun olevan näin täynnä vilinää ja herkkusuisia ihmisiä suunnatessani pyöräni kohti keskustaa ja sen kahviloita kello yhdeksän jälkeen. Hakeuduin kotoiseen pullantuoksuiseen kahvilaan, tilasin valkosuklaalatten (koska pitäähän sitä muistaa arkipäivien herkutteluhetketkin!) ja aloin etsiä vapaata loossia jonne istahtaa.

Semmoista ei vain tahtonut löytyä, niin täynnä olivat pöydät ihmisiä. Vanhoja ja nuoria iloisessa sekamelskassa, nauttimassa piirakoista, pullista ja kuumina höyryävistä juomista.

Seisoskeltuani hetken epätoivoisena näin vapautuvan pöydän, tein pari syöksähtävää liikettä ja valtasin paikan reppuineni ja latteineni. Iskin tietokoneen pöydälle ja tartuin päivän tavoitteeseeni: kotitentti pitäisi saada valmiiksi.

Kunnes tajusin, että niin täydelliseksi kuin aamuisen kahvilatenttihetkeni olin kuvitellutkin, jotain olennaista siitä kuitenkin puuttui. Kotitentti kun oli unohtunut muistitikulla työpöydälleni.

Niin, sitä se elämä on. Vaikka kuinka suunnittelee, niin ei ne asiat mene sillä tavalla. Mutta sehän tästä kaikesta niin hienoa tekeekin. Sen sijaan, että olisin pakertanut ahkerasti kouluhommien parissa, olenkin käyttänyt kahvihetkeni ihmisten tarkkailuun:

Viereiseen pöytään istahti ryhmä mummoja baskereissaan. Heillä on hymyilevät kasvot ja tarjottimilla marjapiirakkaa ja kahvia.

Tuolla istuu teinityttö, räplää kännykkää pää painuksissa. Pelkään pahoin, että hänen niskansa kipeytyy moisesta asennosta.

Parin pöydän päässä istuu kaksi vanhempaa setää. He lukevat lehteä ja keskustelevat uutisista, mihinkään ei ole hoppu.


Ja tuossa istuu nuori mies, tietokoneen ääressä kuten minäkin, vieressä kuppi kahvia. Hän näyttää samaan aikaan kiireiseltä ja levolliselta, työhönsä uppoutuneelta. Pian hän nousee, pakkaa koneensa laukkuun ja lähtee ripein askelin, minne ikinä hän suuntaakin.

Minulla on ollut antoisa aamu. Ehkä ostan vielä toisen kahvin.

MUSIC TO ME IS THE AIR THAT I BREATHE

Mietin pitkään mitä haluaisin suhteestani musiikkiin sanoa. Kirjoitin tekstin, pyyhin kaiken pois. Kirjoitin kaiken uudestaan, eivätkä sanat vieläkään asettuneet tahtomallani tavalla, eivät tuoneet oikeutta tunteilleni hyvää musiikkia ja soittamisen ja laulamisen riemua kohtaan.

Lopulta ajattelin että jaa, ei tämä nyt oikein lähde, sana ei ole tänään hallussa. Päätin heittää rukkaset tiskiin ja pistää sen sijaan stereot laulamaan. Ilmoille särähti Green Dayn uusi albumi Revolution Radio, jonka kävin lunastamassa itselleni pari päivää sitten (kyllä, minä ostan etenkin kaikista tärkeimmät albumit konkreettisina levyinä. Se on vähän sama asia kuin se, että tykkään lukea kirjat mieluummin oikeina kirjoina kuin sähköisinä läppäriltä tai tabletilta). Ja tiedättekö, silloin minä tajusin, miten asia todella on ja minun oli pakko aloittaa kirjoittaminen jälleen kerran alusta alkaen, puhtaalta pöydältä:

Musiikki on minulle puhdasta tunnetta. Se on iloa ja onnea, se on surua ja vihaa, se on turhautumista, epävarmuutta ja itsevarmuutta, se on itseilmaisua, se on hunajaa korville, se saa minut itkemään, nauramaan, tanssimaan ja makaamaan lamaantuneena lattialla. Musiikki voimaannuttaa minua tavoilla, joilla en voi monen muun asian sanoa voimaannuttavan. Musiikki puhaltaa minuun elämää, se saa aistit terävöitymään ja sydämen hakkaamaan. Musiikki saa mielikuvitukseni lentämään, se vie minut toisiin maailmoihin, toisiin tarinoihin ja elämiin, se saa minut unelmoimaan kovemmin ja kaipaamaan enemmän, mutta se saa minut myös tosi tosi tyytyväiseksi siihen mitä on nyt.

 

Kuten innoittajani Billie Joe Armstrongkin sanoo: "music to me is the air that i breathe, it's the blood that pumps through my veins that keeps me alive". Se jos mikä on hyvin sanottu.

Mitä musiikki teille merkitsee?

Haaveilua ja syksyn inspiroivimpia juttuja

  

Viime päivinä mieleeni on syöpynyt valloittava mielikuva, enkä millään malttaisi päästä toteuttamaan sitä. Mielikuvassani talvi on tuloillaan: ulkona on kirpeän kylmä, pakkasta useampia asteita kuin yksi tai kaksi. Lunta on maassa tai ainakin ensi hiutaleet satelevat hiljalleen maahan, pyörteilevät vienossa tuulessa. Olen pukeutunut vihreään parkatakkiini, siihen, jonka lämpimiin syövereihin on ihana upota. Suuntaa askeleni poskia nipistelevästä raikkaasta ulkoilmasta lämpimillä väreillä sisustettuun kahvilaan, tilaan kahvin tai ehkä herkullisen teen tai kuuman kaakaon. Istahdan pöytään lämpöisen juomani kanssa, otan kirjan laukustani. Katselen ympärilläni olevia ihmisiä ja tunnen suurta onnea tuosta hetkestä.

Sellaisesta olen haaveillut tämän viikkoa. Mutta vielä ei ole juurikaan pakkasia ollut, mitä nyt parina viime yönä pari hassua astetta miinusta. Ensilumesta ei ole vielä tietoa, suurimmassa osassa puistakin on vielä osa lehdistä tallella. Mutta ei se mitään, syksyssä on taikaa, ja vaikka en malttaisikaan odottaa talvea, nautin täysillä myös syksystä, kuten useammistakin viime kirjoituksista on voinut päätellä (sanokaa vaan jos alkaa tämä syksyhehkutus kyllästyttää;D)

Ajattelin jakaa tänään haaveilujeni lisäksi muutamat kuvat tämän hetken parhaista jutuista, olkaa hyvät!

 

Ostin parveketta koristamaan pallokrysanteemini rinnalle vähän callunoita! Ihastuin niihin jotenkin ihan valtavasti, kauniit värit ja voi mikä syksyn tuntu näissä onkaan. Lisäksi sopivan helppohoitoisia, ei tarvitse koko ajan olla huolehtimassa kuoleeko nämä kaverit parvekkeella vaikka kastelu unohtuisikin välillä.

Syksyn bucket listilläni on kohta: leivo mahdollisimman paljon omenaherkkuja. Ja niitä olen todella leiponut! Olen tehnyt omenavoileipiä, omenanyyttejä voitaikinasta sekä tätä herkullista omenapiirakkaa, jonka reseptin ajattelin jakaa ihan omana postauksenaan tässä lähiaikoina, joten kannattaa pysytellä linjoilla!

  

 

Ehkä parasta: ihanat kiiltäväpintaiset uuden uutukaiset lehdet. Niin siis ja vaahteranlehdet myös! Niitä tuli keräiltyä maasta oikein urakalla kun pikkusiskoni oli kyläilemässä luonani, niin kauniita värejä (jotka tosin valitettavasti aina vähän kulahtavat kuivatuksen jälkeen). Unelmien talo & koti kahvin kera nautittuna herätteli kyllä taas sisustusinnon ja aloin jo kuumeisesti miettiä mitä uutta tällä kertaa kotiini keksisin. Tänä syksynä olen tosin jo ehtinyt ainakin pari uutta sisustuselementtiä hankkia, esimerkiksi ihanat valko-harmaa-mustat valopallot sängynpäätyäni koristamaan. Mikä olisikaan sen ihanampi tapa sisustaa syksyisin kuin valaistukseen panostaminen?!

Katsokaa nyt tuota väriloistoa! Ihan uskomatonta. Mie olen tänä syksynä jotenkin vielä tavallista enemmän kiinnittänyt huomiota siihen, miten tavattoman kaunista Suomessa syksyisin onkaan. Ehkä se johtuu siitä, että nykyään tulee valokuvattua niin paljon enemmän kuin ennen, niin siinä sitä oikeastaan sitten koko ajan katselee ympärilleen etsien potentiaalisia kuvauskohteita. Kiinnitän valtavan paljon enemmän huomiota pieniin yksityiskohtiin, väreihin ja valoihin kuin ennen, mikä on upea juttu, koska sillä tavalla löydän aina ulos lähtiessäni mielinmäärin ihasteltavaa ja asioita joista haltioitua.

Melkoinen kuvapläjäyshän tästä kirjoituksesta tulikin! Huomasin muuten juuri, että kaikki kuvat (lukuunottamatta alimmaista, johon lisäsin ihan vähän kirkkautta) ovat myös muokkaamattomia, mikä on ainakin omasta mielestäni aina plussaa, sillä silloin asiat näyttäytyvät juuri sellaisina kuin ne ovat, kaikessa kauneudessaan ilman turhaa manipulointia.

Viettäkäähän ihana lokakuinen viikonloppu, koska tänäänhän on perjantai! ♥

Syksyn onnentuojat

 

Syksyssä yksi ihanimmista asioista on tunnelmalliset lyhdyt ja valot, jotka luovat lämpöä ja kodikkuutta niin sisällä kuin ulkonakin. Ehkä lyhdyissä, kynttilöissä ja muissa tunnelmavaloissa piilee salaisuus siihen, miksi en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka valittavat vuodesta toiseen, kuinka ikävää pimeys on. Minusta pimeys on oikeastaan aika ihanaa; eiväthän kynttilätkään näyttäisi miltään ainaista kesätaivasta vasten.

Nauttikaa syksystä ja pimeydestä, ja antakaa kynttilöiden loistaa ja lämmittää mieltä.

Ihanaa lokakuun alkua kaikille! ♥

Täydellisyydentavoittelusta

Olen opetellut olemaan itselleni armollinen jo monen vuoden ajan. Joskus se on helpompaa, joskus vähän vaikeampaa. On niin helppoa soimata itseään ja piiskata tiukkoinakin aikoina koska aina voisin olla parempi, vahvempi, taitavampi.

Olin koko yläasteen ja vielä lukiossakin täydellisyyden tavoittelija, mitä koulusuorituksiin tuli. Sain aina hyviä numeroita ja todistuksissani oli yläasteella pelkkiä ysejä ja kymppejä. Mutta olin uupunut. Yhdeksännellä luokalla olin koko ajan stressaantunut kun pelkäsin, että numerot tippuvat.

Lukioon mennessäni päätin tehdä muutoksen. Päätin, ettei minun tarvitse saada jokaisesta kurssista vähintään kiitettävää. Aloin vakuutella itselleni, että vähempikin riittää, minun ei tarvitse stressata niin paljoa, eikä yksittäisillä kursseilla ole niin väliä. Lukiossa yritinkin ennen kaikkea nauttia elämästä ja koulusta, ilman jatkuvaa painetta huipputuloksiin.

Ja lukio olikin ehdottomasti yksiä elämäni parhaista ajanjaksoista. Olin onnellinen ja vähemmän stressaantunut kuin yläasteella. Silti satunnaiset huonosti menneet kurssit harmittivat, etenkin, jos satuin saamaan kehnomman numeron aineesta, jossa olin tavallisesti kohtalaisen hyvä. Vasta mentyäni uusimaan maantiedon kokeen vain jotta saisin kahdeksikon sijasta ysin kyseisestä kurssista havahduin: kuinka typerää olikaan tuhrata aikaa moiseen. Mitä se minun maailmaani liikutti jos minulla olisikin todistuksessa yksi kasi maantiedosta?

Koulu on hyvä esimerkki siitä, kuinka olen kiusannut itseäni täydellisyydentavoittelulla ja vasta yliopistossa olen todella lakannut välittämästä, mitä numeroita kursseistani saan. Mutta ihminen voi kiusata itseään myös hyvin monilla muilla tavoilla. Sitä voi soimata itseään siitä, ettei ole riittävän hyvä soittamaan kitaraa, tai ettei ole riittävän vahva ja notkea. Varmasti monet hokevat itselleen kuinka olisi mukavaa olla parempi, taitavampi, vahvempi. Kuinka olisi parempi ihminen, jos saavuttaisi jonkin etapin vaikkapa harrastuksessa. Kuinka on huono ja saamaton, jos ei jaksa joskus treenata tai lähteä ulos kavereitten kanssa. Miksi me ihmiset soimaamme itseämme niin helposti? Miksi olemme niin tyytymättömiä ja tavoittelemme aina vain jotain lisää, toisenlaista, enemmän?

Onhan se totta, että jos harjoittelisi enemmän, meistä jokaisesta voisi tulla parempi vaikka minkälaisissa asioissa. Jos treenaisin joka päivä aktiivisesti kitaransoittoa, minusta tulisi varmasti parempi kuin olen nyt. Jos kävisin viisi kertaa viikossa tanssitunnilla, liikkeeni olisivat taatusti sulavampia ja linjani kauniimpia kuin tällä hetkellä. Aina voisin olla parempi. Mutta mikä on riittävän hyvä? Milloin sanomme itsellemme, että hei, hyvin tehty meikäläinen, tässä on hyvä ja sinä olet riittävä sellaisena kuin olet. Milloin annamme itsellemme vapaata täydellisyydentavoittelusta ja aina vain paremmaksi pyrkimisestä? Milloin sitä olisi itseensä tyytyväinen, siis todella tyytyväinen ja sinut sen kanssa että hei, minä olen tämäntasoinen kitaristi tai minä olen tällainen kirjoittaja tai että osaan tehdä piruetin näin hyvin tai huonosti ja tiedätkö mitä? Se riittää minulle.

Yksi ihmisen suurista elämäntehtävistä, on oppia ymmärtämään ja hyväksymään itsensä. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, sillä koen tämän erittäin tärkeäksi. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ymmärtää, että on hyvä sellaisena kuin on, sitä kevyemmin voi hengittää. Itseään täytyy todella oppia rakastamaan ja arvostamaan. Minun mielestäni koko hyvinvoinnin pohja perustuu sille, että meillä on hyvä olla omissa nahoissamme, että meistä on kivaa olla juuri sellaisia kuin me ollaan, olimmepa millaisia hyvänsä. Me olemme kaikki niin uniikkeja ja hienoja. Me ansaitsemme saada kukkia vaikka joka päivä, koska kukkien saaminen nyt vain on yksiä elämän kivoimmista asioista. Mitä jos antaisit tänään itse itsellesi kukan? Ihan vain siksi, että olet sen arvoinen.

PÄIVÄN AJATUS

KUVA: PINTEREST

Jokaisella meistä on jokin haave, tavoite tai unelma. Tai jos jollakulla ei ole jotakin edellä mainituista, jokaisella meistä on varmasti ainakin jokin velvollisuus, työhön tai kouluun liittyvä kenties, johon ei tekisi mieli ryhtyä. Olipa kyse sitten asiasta josta unelmoit, mutta jonka eteen et ole koskaan varsinaisesti tehnyt mitään konkreettista tai vain velvollisuudesta, joka tulisi hoitaa (kuten minulla kandin aloittaminen ja muut koulujutut, jotka odottavat tekijäänsä) haastan meistä jokaisen tekemään tänään yhden asian: aloittamaan. Koska paras asia saada asiat tehdyksi tai unelmat toteutumaan on todella aloittaa ja tehdä asian eteen jotain.

Tästä ajatuksesta motivoituneena aion tänään kirjoittaa listan kaikista hoidettavista kouluhommista ja todellakin vihdoinkin kaiken viivyttämisen jälkeen ALOITTAA.

Sillä minä kaipaan rehellisyyttä

Sosiaalinen media ei ole koskaan innostanut minua kovin paljoa. Minulla ei ole instagramia eikä snapchattia enkä käytä facebookkiakaan kovin ahkerasti. Arvaatteko jo syyn? Otsikon perusteella tehtävä ei liene kovin vaikea: en kaipaa elämääni niin suurta annosta kiillotettuja julkisivuja. Kaipaan enemmän sitä päinvastaista.

Olen törmännyt tähän aiheeseen monta kertaa viime aikoina blogeja selaillessani. Aihe puhuttaa, ja se onkin tärkeä. Siksi haluan kantaa korteni kekoon ja raapustaa pari sanaa sosiaalisen median ja blogienkin "täydellisestä maailmasta".

Minä kaipaan ennen kaikkea elämääni rehellisyyttä ja aitoutta. Aina vain enemmän, aina vain kiihkeämmin. Haluan kokea, tuntea ja nähdä elämän kaikissa väreissään, kaikissa tunteissaan. Haluan nähdä ja lukea onnesta ja ilosta mutta myös niistä vaikeammista tunteista. Haluan nähdä rosoja ja koloja, haluan nähdä inhimillisyyden ja epätäydellisyyden, virheet ja niiden kauneuden.

Sosiaalisesta mediasta virheitä ja epätäydellisyyttä vain on niin vaikea löytää. Sosiaalinen media ja niin monet blogit ovat vain kiillotettua pintaa: kaunis julkisivu, mutta sisällöltään loppupeleissä kovin köyhää tavaraa. Nettiin laitetaan kuvia herkullisista brunsseista, parhaat palat matkoista ulkomaille, elämän kohokohtia ja onnea. Se on toki ok, mutta pitemmän päälle se luo väärän kuvan ihmisyydestä: ei elämä ole pelkkää onnea ja autuutta. Miksi siis yritämme niin kovasti vakuutella päinvastaista sosiaalisessa mediassa?

Miksi pelkäämme näyttää, jos meillä menee vähän huonommin? Onko ihminen epäonnistuja kiiltokuvien maailmassa, jos hän on surullinen, vihainen, hukassa tai epävarma? Pitäisikö niinäkin aikoina, kun sydäntä särkee ja ainut asia jonka haluaisit tehdä on käpertyä peiton alle koko loppuiäksi, vetää väkinäinen hymy huulille, napsaista jälleen uusi selfie ja lisätä kuvan alle #happygirl?

Sosiaalinen media voi luoda paineita olla täydellinen. Bloggaajien ja suosittujen instatähtien elämä voi näyttää kuvien perusteella täydelliseltä. On kuitenkin erittäin tärkeää muistaa, etteivät kuvat vastaa absoluuttisesti totuutta. Kenenkään elämä ei ole koko ajan pelkkää hymyä ja aurinkoa ja kauniita kuvia. Elämä kun ei ole kuva, se on kokonaisuus kaikkia maailman värejä ja tunteita. Sosiaalinen media on vain sirpale tuosta kaikesta, pienen pieni sirpale.

Kaikkien kauniiden ja onnentäyteisten sanojen ja kuvien keskellä kaipaisinkin myös sosiaalisessa mediassa enemmän rehellisyyttä ja aitoutta. Haluaisin kuulla ihmisten tuntemuksia myös silloin, kun he ovat epävarmoja. Haluaisin nähdä kuvissa enemmän oikeaa elämää, vähemmän lavastettuja tilanteita. Tai oikeastaan haluaisin ihmisille enemmän sellaisia hetkiä, jotka ovat niin täynnä tunnetta ja elämää, ettei kukaan edes ehdi tarttua kameraan, kun on niin syvällä siinä hetkessä.

Onneksi nykyään monet bloggaajat ovat heränneet tähän samaan asiaan. Monissa blogeissa pääsee nykyään lukemaan myös niistä elämän epätäydellisistä tilanteista ja pelon ja surun tunteista. Onneksi nykyään on myös niitä, jotka uskaltavat olla aitoja ja rehellisiä, myös internetin ihmeellisessä maailmassa. Ja siitä toivoisin yleistyvää trendiä.

Rakasta itseäsi

Joskus musiikki auttaa minua muistamaan, kuinka rakastetaan itseään.

Tänään musiikki ja siihen yhdistyvä liike, joka alkoi aluksi venyttelynä ja kevyenä joogailuna mutta muuttui lopulta pehmeäksi ja nautinnolliseksi nykytanssiksi keskellä olohuonetta, herkisti jälleen aistini tuntemaan, kuinka hieno asia keho on. Kuinka hieno ja mahdottoman upea asia ihmiskeho on pystyessään liikkeeseen, joka tuntuu jokaikisessä solussa ja joka ravistelee huolienpeiton yltäni.

Ja kuinka kaunis juuri minun, niin kuin sinunkin kehosi on. Jokaisen meidän kroppa on niin luja ja vahva kannatellessaan meitä päivästä toiseen. Kehoni on minun kotini ja kulkuneuvoni. Miksi onkin niin helppoa unohtaa rakastaa itseäni. Miksi onkaan niin helppoa keskittyä virheisiin ja muutoskohteisiin, miksi itkeä jokaista virhettä, jonka itsestään ja kehostaan löytää. Miksi se on helpompaa, kuin pysähtyä, hengittää syvään ja kiittää itseään ja kroppaansa siitä, että olen jaksanut tämänkin päivän kunnialla loppuun saakka.

Tunnen syvää rauhaa tässä hetkessä, kirjoittaessani tätä. En kaipaa huomista, enkä kaihoa menneitä. Olen oppinut valtavasti armollisuutta itseäni kohtaan viimeisinä viikkoina, kun olen ollut viikosta toiseen flunssainen ja kärsinyt selkäkivuista, enkä ole pystynyt liikkumaan samalla tavalla kuin yleensä. Olen keskittynyt kehonhuoltoon, jos selkäni on antanut periksi senkään vertaa, että olen voinut kevyesti venytellä. Olen keskittynyt tekemään hyvää itselleni. Olen leiponut ja hemmotellut mieltäni hyvillä ruoilla. Olen antanut itseni maata hiljaa paikallaan, tuntenut miltä kova lattia tuntuu ihoani vasten. Olen kääriytynyt peittoihin, olen juonut tavallista enemmän kahvia. Olen hengittänyt sisään rauhaa ja ulos kiitollisuutta.

Kaikesta tästä huolimatta minulla on ollut viime viikkoina myös päiviä, jolloin en ole löytänyt kaunista ajatusta itsestäni. Olen tuskaillut voimattomuuttani, itkenyt kipujani. Olen anellut paranemista korkeammilta voimilta, jotta saisin taas huoletta liikkua. Olen ollut tyytymätön kehooni mutta myös itseeni ihmisenä, taitoihini elämän eri osa-alueilla, olen toivonut olevani parempi, taitavampi, olisinpa enemmän.

Sitten koitti tämä päivä. Avasin ikkunan ja annoin kylmän ja harmaan syysilman tunkeutua sisään. Laitoin Ólafur Arnaldsin levyn For now I am winter soimaan, painoin silmät kiinni ja liikuin juuri sillä tavalla millä kehoni halusi ja mihin se kykeni. Ja minä rakastin taas itseäni, minä tunsin oloni riittäväksi. Minä olin kaunis. Minä olen kaunis. Ja niin olet sinäkin.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/18257227/?claim=32pyjwd5r48">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Arjen kauneutta

Joinain päivinä aamu täytyy aloittaa kynttilänvalossa.

Kattaa pöytä itselle kauniiksi,

ihan vain minua varten.

Tuohon taikamuki, tähän kirjava kirpputorilautanen

eripariset, kuten elämä.

Kahvi keittyy keittimessä,

tummapaahtoista, sekaan tilkka maitoa, ehkä vähän sokeria.

Presidentti tuoksuu hyvältä,

maistuu juhlalta.

Ulkona on niin hämärää,

vaikka on aamu. 

Päätän pysytellä sisällä,

onhan tämä flunssakin, parannella oloani.

Laitan Potter soundtrackin soimaan tunnelmaa luomaan,

vähän niin kuin ne aamiaiskynttilät.

Elo on hyvä, syys vähintään yhtä hyvä.

Vietän päiväni yksin, 

kirjoitan, vaikka pitäisi oikeastaan lukea.

Toimin niin kuin sydän sanoo, vaikka joskus olisi hyvä kuunnella järkeä.

Illalla töihin ja sieltä suoraan sänkyyn,

hänen viereensä käpertymään.

Päivän suunnitelma on sinällään valmis,

kaava valmiina.

Mutta kaavaankin voi tehdä muutoksia,

elämähän niitä tekee. 

Hörppään loput kahvit mukistani.

Arki on kaunista.

♥