Täydellisyydentavoittelusta

Olen opetellut olemaan itselleni armollinen jo monen vuoden ajan. Joskus se on helpompaa, joskus vähän vaikeampaa. On niin helppoa soimata itseään ja piiskata tiukkoinakin aikoina koska aina voisin olla parempi, vahvempi, taitavampi.

Olin koko yläasteen ja vielä lukiossakin täydellisyyden tavoittelija, mitä koulusuorituksiin tuli. Sain aina hyviä numeroita ja todistuksissani oli yläasteella pelkkiä ysejä ja kymppejä. Mutta olin uupunut. Yhdeksännellä luokalla olin koko ajan stressaantunut kun pelkäsin, että numerot tippuvat.

Lukioon mennessäni päätin tehdä muutoksen. Päätin, ettei minun tarvitse saada jokaisesta kurssista vähintään kiitettävää. Aloin vakuutella itselleni, että vähempikin riittää, minun ei tarvitse stressata niin paljoa, eikä yksittäisillä kursseilla ole niin väliä. Lukiossa yritinkin ennen kaikkea nauttia elämästä ja koulusta, ilman jatkuvaa painetta huipputuloksiin.

Ja lukio olikin ehdottomasti yksiä elämäni parhaista ajanjaksoista. Olin onnellinen ja vähemmän stressaantunut kuin yläasteella. Silti satunnaiset huonosti menneet kurssit harmittivat, etenkin, jos satuin saamaan kehnomman numeron aineesta, jossa olin tavallisesti kohtalaisen hyvä. Vasta mentyäni uusimaan maantiedon kokeen vain jotta saisin kahdeksikon sijasta ysin kyseisestä kurssista havahduin: kuinka typerää olikaan tuhrata aikaa moiseen. Mitä se minun maailmaani liikutti jos minulla olisikin todistuksessa yksi kasi maantiedosta?

Koulu on hyvä esimerkki siitä, kuinka olen kiusannut itseäni täydellisyydentavoittelulla ja vasta yliopistossa olen todella lakannut välittämästä, mitä numeroita kursseistani saan. Mutta ihminen voi kiusata itseään myös hyvin monilla muilla tavoilla. Sitä voi soimata itseään siitä, ettei ole riittävän hyvä soittamaan kitaraa, tai ettei ole riittävän vahva ja notkea. Varmasti monet hokevat itselleen kuinka olisi mukavaa olla parempi, taitavampi, vahvempi. Kuinka olisi parempi ihminen, jos saavuttaisi jonkin etapin vaikkapa harrastuksessa. Kuinka on huono ja saamaton, jos ei jaksa joskus treenata tai lähteä ulos kavereitten kanssa. Miksi me ihmiset soimaamme itseämme niin helposti? Miksi olemme niin tyytymättömiä ja tavoittelemme aina vain jotain lisää, toisenlaista, enemmän?

Onhan se totta, että jos harjoittelisi enemmän, meistä jokaisesta voisi tulla parempi vaikka minkälaisissa asioissa. Jos treenaisin joka päivä aktiivisesti kitaransoittoa, minusta tulisi varmasti parempi kuin olen nyt. Jos kävisin viisi kertaa viikossa tanssitunnilla, liikkeeni olisivat taatusti sulavampia ja linjani kauniimpia kuin tällä hetkellä. Aina voisin olla parempi. Mutta mikä on riittävän hyvä? Milloin sanomme itsellemme, että hei, hyvin tehty meikäläinen, tässä on hyvä ja sinä olet riittävä sellaisena kuin olet. Milloin annamme itsellemme vapaata täydellisyydentavoittelusta ja aina vain paremmaksi pyrkimisestä? Milloin sitä olisi itseensä tyytyväinen, siis todella tyytyväinen ja sinut sen kanssa että hei, minä olen tämäntasoinen kitaristi tai minä olen tällainen kirjoittaja tai että osaan tehdä piruetin näin hyvin tai huonosti ja tiedätkö mitä? Se riittää minulle.

Yksi ihmisen suurista elämäntehtävistä, on oppia ymmärtämään ja hyväksymään itsensä. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, sillä koen tämän erittäin tärkeäksi. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ymmärtää, että on hyvä sellaisena kuin on, sitä kevyemmin voi hengittää. Itseään täytyy todella oppia rakastamaan ja arvostamaan. Minun mielestäni koko hyvinvoinnin pohja perustuu sille, että meillä on hyvä olla omissa nahoissamme, että meistä on kivaa olla juuri sellaisia kuin me ollaan, olimmepa millaisia hyvänsä. Me olemme kaikki niin uniikkeja ja hienoja. Me ansaitsemme saada kukkia vaikka joka päivä, koska kukkien saaminen nyt vain on yksiä elämän kivoimmista asioista. Mitä jos antaisit tänään itse itsellesi kukan? Ihan vain siksi, että olet sen arvoinen.