JA NIIN SAAPUU KESÄ

 
Kesä tekee tuloaan! Lämpö, aurinko ja ötökät, tervetuloa taas!

Monelle kesä on yhtä kuin hellekelit: tällä määritelmällä kesä on jo täällä. Itse kuitenkin miellän toukokuun vielä kevääksi. Ja miten ihana lämpöinen ja vehreä kevät meillä täällä onkaan! Vaikka täytyy myöntää, että siitepölyallergikoille tämä ei ehkä ole pelkkää onnea ja autuutta. Eikä sellaiselle, joka ajaa pitkiä matkoja autolla, jossa ei ole ilmastointia. Eikä sellaisille, jotka asuvat vanhan kerrostalon ylimmässä kerroksessa vailla toimivaa ilmastointia. Nimimerkillä kokemusta kaikesta tästä löytyyyy ja 29 asteen lämpötilassa on muuten aika hankalaa saada nukuttua! :D

Yhtä kaikki: en valita! Säästä valittaminenhan on yksi rasittavimmista asioista, joista nyt voi ihminen marmattaa. Minä aion niin nauttia tästä keväästä ja pian alkavasta kesästä. Ja LOMASTA. Kohta kohta kohta on lomani aika, enkä malttaisi enää odottaa sekuntiakaan.Voin jo kuvitella sen fiiliksen kun ensimmäisenä lomapäivänä nukun aamulla pitkään, heräilen laiskasti ja aloitan päivän lastaamalla aamiaistarjottimelle paljon hedelmiä ja ison mukin kahvia ja istahtamalla parvekkeelle nautiskelemaan elosta. Voi pojat, mikä mielikuva.

 



Näin kesän kynnyksellä tulee yleensä rustattua vähintäänkin pari listaa asioista, joita haluaisi kesän aikana tehdä. Tänä keväänä mielessä on kuitenkin pyörineet ihan muut jutut, ja ämpärilistat on jääneet pitkälti tekemättä.

Muutama muiden sanelema kesäsuunnitelma on kuitenkin jo rantautunut minunkin kalenteriini. Pikkusiskon rippijuhlat ja ystävän valmistujaiset nyt kivoimpina näistä aikataulutetuista jutuista. Muutoin vältän kyllä tekemästä liian tiukkarajaisia suunnitelmia. Tänä kesänä haluaisinkin tehdä enemmän spontaaneja juttuja, mennä sinne minne paljain jaloin kulkemisesta likaantuneet varpaat kulloinkin osoittavat. Fiilistellä enemmän, vaalia hitaita ja pitkiä hetkiä. Haluaisin niin kovasti tuntea vapauden tänä kesänä, vaikka varsinaista lomaa minulla onkin vain kolme viikkoa.  

Tuntea, se onkin kesän toivelistani kärjessä. Haluan tuntea enemmän. Haluan hemmotella kaikkia aisteja. Haistaa sateenjälkeisen vihreyden ja kostean mullan. Tuntea järviveden viileyden kuumaksi paahtuneella iholla. Maistaa makeat mansikat ja täyteläisen uutuusjäätelön. Huljutella jalkoja vedessä laiturin nokassa istuskellen. Kastua litimäräksi lämpimässä kesämyrskyssä. Antaa hiusten velloa valtoimenaan tuulessa, harjata vain kun on pakko. Kävellä paljain jaloin vastaleikatulla nurmella, antaa vihreyden pinttyä ihoon. Haluan kuunnella livemusiikkia ja tanssia jalat väsyksiin. Haistella aurinkorasvan lomaisaa tuoksua iholla. Antaa naurun kuplia sisällä ja purkautua ulos kovaäänisenä. Haluan rakastaa niin vietävästi kaikkea ja kaikkia ja antaa sen myös näkyä.

 

Jo nyt toukokuun lämmössä olen ehtinyt päästä hyvin kesäisiin fiiliksiin ja näissä tunnelmissa haluan myös jatkaa. Tällä hetkellä tuntuu, että tästä kesästä tulee hyvä, paras. Niitähän kaikki kesät tietysti ovat, niitä kaikista parhaita, rakkauden, vapauden ja onnen kesiä. Ja antaa niiden olla sitä. Mitäpä sitä paremmuusjärjestyksiä tehtailemaan. Eiköhän vaan nautita!

Ihanaa sunnuntaita tyypit!

KUN SURU SAAPUU TALOON

Olin jo ehtinyt unohtaa miltä se tuntuu, kun menettää jonkun omaan lähipiiriin kuuluvan henkilön. Enkä nyt puhu erilleen kasvamisesta, kauas muuttamisesta tai muunlaisesta etääntymisestä. Puhun nyt siitä, kun kuolema korjaa ihmisen tästä maailmasta ja hänen läheisensä päätyvät keskelle surun kuplaa miettimään, miten tästä eteenpäin jatketaan.

Suru on erikoinen tunne ja sitä on niin montaa sorttia. Läheisen kuolemaan liittyvä suru on musertavaa, mutta vanhan ja sairaan ihmisen kohdalla se on myös tietyllä tapaa hyväksyvää surua. Sitä ymmärtää, että kuolema kuuluu elämään ja että jokaisen meistä aika tulee lopulta.

Vaikka tilanteen hyväksyy ja ymmärtää, että näin asioiden tällä kertaa kuului mennä, suru ei ole kuitenkaan yhtään sen vähäisempää. Suru-uutisen kuultuaan huomaa kenties elävänsä keskellä harmaata ankeutta. Surun koittaessa myös väsymys on aivan silmitön, keho tuntuu raskaalta ja mieli on vaan ihan kaikkeen uupunut. Suru nostattaa ainakin minussa niin valtavan väsymyksen, että tuntuu ettei sitä kestä. Hymy ei tosiaan ole herkässä ja itkemisestä turvoksissa olevat silmäluomet ovat niin raskaat, niin raskaat.

Hyväksyvä suru ja "vanhuuteen" kuolleen henkilön menetys on kuitenkin siitä armollinen, että kaikista painavin ja uuvuttavin surun vaihe ei kestä loputtoman kauaa. Suru ei poistu, mutta sitä alkaa jälleen kestää. Hymy alkaa palailla, joskus jopa naurattaa. Elämä tuntuu hyvältä, vaikka samalla ikävä ja kaipaus on aivan hirvittävä, eikä menetystä tahdo uskoa todeksi.

Viime päivät olen elänyt keskellä suruani. Tänään on ensimmäinen päivä kun sydäntä puristava rautakahle ei tunnu enää niin ahdistavalta. Minä tiedän, että kuolema kuuluu elämään ja menetyksistä selviää, jäähän rakkaista aina muistot. Uskon myös, että juuri kuolema tekee tästä kaikesta arvokkaampaa ja elämisen arvoista.

MITÄ JOS EI VAAN JAKSAKAAN

Toisinaan on päiviä, jolloin intoa riittää. Sellaiset päivät ovat tehokkaita, saa paljon aikaan, tekee hyvää ruokaa, liikkuu, opiskelee, siivoaa, tapaa ystäviä. Yleensä sellaisen päivän jälkeen on väsynyt mutta aika onnellinen olo, sellainen itseensä tyytyväinen.

Sitten on niitä päiviä, jolloin kaikki tuntuu haastavalta. Keho saattaa olla fyysisesti uupunut, mielen väsymyksestä puhumattakaan. Ulkona saattaa olla mitä kaunein päivä ja tuntuu, että pitäisi jaksaa lähteä luontoon, kaupungille, kouluun... Mutta mitä jos ei vaan jaksakaan?

Joskus kaikki tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä. Joskus on raskasta jaksaa nousta sängystä, syödä aamupalaa. Joskus stressi ja väsymys on niin kokonaisvaltaista, ettei mistään vain tule mitään.

Kun olo on täysin vetämätön, ei oman kokemukseni mukaan ole mitään järkeä vaatia itseltään yli-inhimillisiä suorituksia. Jos mieli on maassa ja uupunut, ulkoilu, ihmisten tapaaminen ja koulutyöt on toisarvoisia. Sinun ei tarvitse jaksaa tehdä mitään.

Jotkut päivät on rankkoja. Silloin tärkeintä on jaksaa nousta ylös sängystä, syödä, käydä töissä tai koulussa jos täytyy. Mutta se riittää. Kaikki muu odottaa kyllä. Jos onnistuu selviytymään pakollisista päivittäisistä asioista, voi aivan hyvin antaa itselleen luvan ottaa rennosti loppupäivä. Voi maata sohvalla ja katsoa neljä jaksoa Gilmoren tyttöjä putkeen jätskiä suoraan paketista syöden. Voi laittaa kännykän kiinni ja olla vastaamatta taukoamatta hälyttäviin whatsapp viesteihin. Voi olla harjaamatta hiuksia, hiimailla löllövaatteissa ja olla pistämättä nenää ulos koko päivänä, oli millainen sää hyvänsä.

Meidän on osattava antaa itsellemme aikaa ja rauhaa. On opeteltava olemaan suorittamatta ja vaatimatta itseltään liikaa. Ehkä seuraavana päivänä tuntuu jo reippaammalta ja jos ei, sekin on okei. Tärkeintä on muistaa että ihan jokainen meistä saa olla väsynyt. Jokainen meistä saa olla tekemättä mitään ja kuulostella vain. Jokaisella saa olla vetämättömiä päiviä, eikä niitä tarvitse selitellä kenellekään.

Tärkeintä on pitää itsestään huolta ja välillä se tarkoittaa sitä, ettei tee tai vaadi itseltään yhtään mitään.

MIKSET SINÄ VOISI SAAVUTTAA UNELMIASI?

Onko sinulla unelma? Harras toive? Päivähaaveilujesi alituinen kohde?

Oletko koskaan miettinyt, että voisit todella saavuttaa sen, mistä unelmoit?

Unelmien toteuttamista tunnutaan pitävän muutamien harvojen yksinoikeutena. Vain tietynlaiset ihmiset voivat saavuttaa unelmatyön, unelmaelämän, matkustaa maailman ääriin ja toteuttaa villeimmät haaveensa. Mutta enhän minä, koska minä olen vain tavallinen tallaaja.

Pysähdyhän hetkeksi. Siis mitä ihmettä?

Mikset sinä voisi seikkailla? Mikset sinä voisi saada unelmiesi työpaikkaa? Mikset sinä voisi joskus elää sellaista elämää, jota ihailemasi henkilöt elävät?

Mikä sinua pidättelee tai estää?

Koska jos todella mietit ja karsit kaikki tekosyyt, jäljelle jää vain yksi sinusta kiinni pitävä tekijä.

Sinä itse.

Älä jarruta itseäsi. Älä lannista mielesi huutoa ja kaipuuta parempaan. Älä anna unelmoivan sinäsi kuolla. Älä lyttää itseäsi ja kyvykkyyttäsi.

Sinä olet upea. Sinä olet osaava ja kykenevä. Sinä voit tehdä ihan mitä haluat. Tämä on sinun elämäsi, sinä määräät. Oletko valmis?

Luota siis itseesi. Anna itsellesi voimaannuttava halaus. Päästä mielesi lentoon ja irrota kahleet, irrota viimeisetkin kahleet. Anna itsesi olla oman elämäsi sankari. Luota itseesi niin lujasti kuin vain ikinä pystyt ja niin sinä saat siivet.

Kateudesta

Kateus on inhottava tunne. Se poistaa kaikki pastelliset ja räiskähtelevät värit maailmasta muuttaen kaiken mustaksi ja valkoiseksi. Se jäytää mieltä, valvottaa yöllä ja latistaa kaiken tekemisen ja hyvät asiat mitättömiksi pikku murusiksi. Se tuottaa ajatuksen, että mikään ei ole hyvin vaikka kaikki olisi hyvin.

Vaikka olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni, joskus kateus iskee ja kovaa. Sinälläänhän se on ihan okei, kaikki ihmiset tuntevat kateutta joskus, näin ainakin uskon. Kateus on sosiaalinen tunne, ja ellet sitten elä erakkona metsän keskellä tapaamatta ikinä yhtäkään toista ihmistä tai olematta millään tavoin yhteydessä muuhun maailmaan, veikkaan että tiedät kyllä miltä kateus tuntuu.

Ja pahaltahan se tuntuu.

Viime aikoina huomasin kateuden nostavan kurjaa päätään. Tunnistin sen heti. Yritin välittömästi myös tarkastella tätä havaittua tuntemusta: yritin pähkäillä miksi tunnen näin, johtuuko se jostain tapahtumasta menneisyydessäni, pitäisikö minun antaa vain tunteen olla ja laantua vai yrittää edistää sen häviämistä jotenkin.

Mitenpä tahansa asiaa sitten pyörittelinkin, en päässyt puusta pitkälle. Kateus syövytti ajatuksiani ja sai oloni tuntumaan riittämättömältä ja päämäärättömältä.

Minussa kateus herää silloin, kun joku muu saavuttaa jotakin, jonka minä tiedän, että minäkin olisin voinut saavuttaa JOS olisin ollut rohkeampi, itsevarmempi tai tehnyt enemmän töitä asian eteen. Sellaisissa tilanteissa usein huomaan, että olen mennyt sieltä mistä aita on matalin, epäillyt omaa osaamistani ja sen vuoksi jättänyt jotain tekemättä tai ajatellut että en jostain syystä voi toimia jollain tavalla. Kateus muuttuukin ärtymykseksi itseäni kohtaan ja alan soimata itseäni.

Mitäpä siinä voi sitten tehdä? Kun järkipuhe tai asiasta valittaminen poikaystävällekään ei auta. Kun levyllinen lempparisuklaata vie ajatukset oikeille raiteille vain hetkeksi. Kun palaan jatkuvasti piehtaroimaan kurjissa tunteissa ja moittimaan itseäni siitä, että olisin voinut tehdä paremmin ja että minäkin voisin olla nyt elämässäni siinä ja siinä pisteessä.

Mutta kun ei, minä en ole, ja se siitä. En ole vielä siellä, missä joku muu ehkä on. En ole varma tulevaisuudestani tai siitä, millaista työtä haluan elämässäni tehdä. En ole löytänyt unelmieni paikkaa missä haluaisin asua. En ole edennyt töissä yhtä nopeasti, kuin joku toinen. Vaikka välillä tuntuu, että jumitan elämässäni saavuttamatta yhtään mitään (ja tästä voin syyttää vain itseäni ja omia valintojani tai valitsemattomuuksiani) asia ei ainakaan paremmaksi märehtimällä muutu.

Joten miksen voisi vain antaa asian olla. Tiedän kyllä, etteivät muiden saavutukset ja onni ole minulta pois. Ne eivät kertakaikkiaan liity minuun. Oman navan tuijottelu tässä asiassa ei varmasti ole kovinkaan hedelmällinen ongelmanratkaisukeino.

Ennen kaikkea pitäisi muistaa, että on ihan okei olla joskus kateudesta vihreä ja sääliä itseään. On ihan fine, ettei tiedä mitä elämällään tekisi ja ettei kaikki muumit ole aina laaksossa. Joskus pitää saada vollottaa ääneen kuinka epäreilua ja tyhmää elämä on ja miten mikään kiva ei ikinä osu minun kohdalleni.Tärkeintä on kuitenkin nousta sieltä kuopasta ja alkaa taas keskittyä hyvään. Negativiisessa kieriskely harvoin on pidemmän päälle kovinkaan rakentavaa toimintaa.

Ja aina on hyvä muistaa, että kaikesta oppii, myös kateudentunteista. Ehkä seuraavan kerran en epäile kykyjäni ja kerään kaiken rohkeuteni tehdäkseni elämässäni siirron, joka antaisi sysäyksen haluamaani suuntaan. Ehkä seuraavalla kerralla kun minun on mahdollisuus muuttaa asioita, en enää pelkää.

Herkkuruokia Ehtassa

 

Heippa! Tähän väliin ajattelin jakaa ravintolavinkin. Vähän aikaa sitten vietimme poikaystäväni kanssa neljättä vuosipäiväämme, jonka kunniaksi suunnistimme ulos syömään. Ruokapaikaksi valikoitui Ehta, jossa olimme molemmat käyneet kerran aikaisemmin syömässä hamppareita (herkkua oli, nam!) minkä vuoksi tiesimme Ehtan miellyttäväksi paikaksi.

Ilta aikaan Ehtassa oli tunnelmallista: kynttilöitä pöydissä ja mukavan hämyisä tunnelma. Tuumaustuokion jälkeen päätimme tilata illan menun molemmille, ja se oli kyllä oikea päätös, voi pojat mitä ruokaa!  En ollut koskaan aikaisemmin tilannut ravintolassa alkuruokaa, pääruokaa ja jälkkäriäkin vielä. Ehkä pitäisi tehdä niin vähän useamminkin, koska kaikki mitä suuhunsa pisti oli puhdasta nautintoa ja tunnelma oli katossa koko illan. Henkilökunta kävi illan aikana useampaan kertaan kyselemässä mikä fiilis ja palvelu oli muutenkin kyllä tosi tosi ystävällistä.

 

Hämmästyin, kun tykkäsin alkupaloina tarjoillusta lammasrilletestä niinkin paljon, sillä olen yleensä melko tuttujen makujen ystävä ja lammasrillette oli jotain aivan uutta minulle. Se oli kuitenkin syntisen hyvää, poikaystäväni sanoikin, että olisi voinut syödä pelkästään noita koko illan!

Ainut miinus Ehtalle tulee musiikista. Illan aikana saimme kuulla Sannia ja JVG:tä useamman kappaleen verran: soittolistan laatija taisi olla fani :D Vaikka taustalla siis soi mikä soi, emme antaneet sen pilata tunnelmaamme. Ilta oli kaunis, maistuva ja romanttinen ja Ehtasta jäi hyvä mieli. Aitoa ruokaa suurella sydämellä ja kotiin mentiinkin sitten täysillä vatsoilla käytännössä katsoen vierimällä.

Kaikille Kuopiossa asustelevilla tai vieraileville suosittelen Ehtaa oikein lämpimästi!

Sillä minä kaipaan rehellisyyttä

Sosiaalinen media ei ole koskaan innostanut minua kovin paljoa. Minulla ei ole instagramia eikä snapchattia enkä käytä facebookkiakaan kovin ahkerasti. Arvaatteko jo syyn? Otsikon perusteella tehtävä ei liene kovin vaikea: en kaipaa elämääni niin suurta annosta kiillotettuja julkisivuja. Kaipaan enemmän sitä päinvastaista.

Olen törmännyt tähän aiheeseen monta kertaa viime aikoina blogeja selaillessani. Aihe puhuttaa, ja se onkin tärkeä. Siksi haluan kantaa korteni kekoon ja raapustaa pari sanaa sosiaalisen median ja blogienkin "täydellisestä maailmasta".

Minä kaipaan ennen kaikkea elämääni rehellisyyttä ja aitoutta. Aina vain enemmän, aina vain kiihkeämmin. Haluan kokea, tuntea ja nähdä elämän kaikissa väreissään, kaikissa tunteissaan. Haluan nähdä ja lukea onnesta ja ilosta mutta myös niistä vaikeammista tunteista. Haluan nähdä rosoja ja koloja, haluan nähdä inhimillisyyden ja epätäydellisyyden, virheet ja niiden kauneuden.

Sosiaalisesta mediasta virheitä ja epätäydellisyyttä vain on niin vaikea löytää. Sosiaalinen media ja niin monet blogit ovat vain kiillotettua pintaa: kaunis julkisivu, mutta sisällöltään loppupeleissä kovin köyhää tavaraa. Nettiin laitetaan kuvia herkullisista brunsseista, parhaat palat matkoista ulkomaille, elämän kohokohtia ja onnea. Se on toki ok, mutta pitemmän päälle se luo väärän kuvan ihmisyydestä: ei elämä ole pelkkää onnea ja autuutta. Miksi siis yritämme niin kovasti vakuutella päinvastaista sosiaalisessa mediassa?

Miksi pelkäämme näyttää, jos meillä menee vähän huonommin? Onko ihminen epäonnistuja kiiltokuvien maailmassa, jos hän on surullinen, vihainen, hukassa tai epävarma? Pitäisikö niinäkin aikoina, kun sydäntä särkee ja ainut asia jonka haluaisit tehdä on käpertyä peiton alle koko loppuiäksi, vetää väkinäinen hymy huulille, napsaista jälleen uusi selfie ja lisätä kuvan alle #happygirl?

Sosiaalinen media voi luoda paineita olla täydellinen. Bloggaajien ja suosittujen instatähtien elämä voi näyttää kuvien perusteella täydelliseltä. On kuitenkin erittäin tärkeää muistaa, etteivät kuvat vastaa absoluuttisesti totuutta. Kenenkään elämä ei ole koko ajan pelkkää hymyä ja aurinkoa ja kauniita kuvia. Elämä kun ei ole kuva, se on kokonaisuus kaikkia maailman värejä ja tunteita. Sosiaalinen media on vain sirpale tuosta kaikesta, pienen pieni sirpale.

Kaikkien kauniiden ja onnentäyteisten sanojen ja kuvien keskellä kaipaisinkin myös sosiaalisessa mediassa enemmän rehellisyyttä ja aitoutta. Haluaisin kuulla ihmisten tuntemuksia myös silloin, kun he ovat epävarmoja. Haluaisin nähdä kuvissa enemmän oikeaa elämää, vähemmän lavastettuja tilanteita. Tai oikeastaan haluaisin ihmisille enemmän sellaisia hetkiä, jotka ovat niin täynnä tunnetta ja elämää, ettei kukaan edes ehdi tarttua kameraan, kun on niin syvällä siinä hetkessä.

Onneksi nykyään monet bloggaajat ovat heränneet tähän samaan asiaan. Monissa blogeissa pääsee nykyään lukemaan myös niistä elämän epätäydellisistä tilanteista ja pelon ja surun tunteista. Onneksi nykyään on myös niitä, jotka uskaltavat olla aitoja ja rehellisiä, myös internetin ihmeellisessä maailmassa. Ja siitä toivoisin yleistyvää trendiä.

Rakasta itseäsi

Joskus musiikki auttaa minua muistamaan, kuinka rakastetaan itseään.

Tänään musiikki ja siihen yhdistyvä liike, joka alkoi aluksi venyttelynä ja kevyenä joogailuna mutta muuttui lopulta pehmeäksi ja nautinnolliseksi nykytanssiksi keskellä olohuonetta, herkisti jälleen aistini tuntemaan, kuinka hieno asia keho on. Kuinka hieno ja mahdottoman upea asia ihmiskeho on pystyessään liikkeeseen, joka tuntuu jokaikisessä solussa ja joka ravistelee huolienpeiton yltäni.

Ja kuinka kaunis juuri minun, niin kuin sinunkin kehosi on. Jokaisen meidän kroppa on niin luja ja vahva kannatellessaan meitä päivästä toiseen. Kehoni on minun kotini ja kulkuneuvoni. Miksi onkin niin helppoa unohtaa rakastaa itseäni. Miksi onkaan niin helppoa keskittyä virheisiin ja muutoskohteisiin, miksi itkeä jokaista virhettä, jonka itsestään ja kehostaan löytää. Miksi se on helpompaa, kuin pysähtyä, hengittää syvään ja kiittää itseään ja kroppaansa siitä, että olen jaksanut tämänkin päivän kunnialla loppuun saakka.

Tunnen syvää rauhaa tässä hetkessä, kirjoittaessani tätä. En kaipaa huomista, enkä kaihoa menneitä. Olen oppinut valtavasti armollisuutta itseäni kohtaan viimeisinä viikkoina, kun olen ollut viikosta toiseen flunssainen ja kärsinyt selkäkivuista, enkä ole pystynyt liikkumaan samalla tavalla kuin yleensä. Olen keskittynyt kehonhuoltoon, jos selkäni on antanut periksi senkään vertaa, että olen voinut kevyesti venytellä. Olen keskittynyt tekemään hyvää itselleni. Olen leiponut ja hemmotellut mieltäni hyvillä ruoilla. Olen antanut itseni maata hiljaa paikallaan, tuntenut miltä kova lattia tuntuu ihoani vasten. Olen kääriytynyt peittoihin, olen juonut tavallista enemmän kahvia. Olen hengittänyt sisään rauhaa ja ulos kiitollisuutta.

Kaikesta tästä huolimatta minulla on ollut viime viikkoina myös päiviä, jolloin en ole löytänyt kaunista ajatusta itsestäni. Olen tuskaillut voimattomuuttani, itkenyt kipujani. Olen anellut paranemista korkeammilta voimilta, jotta saisin taas huoletta liikkua. Olen ollut tyytymätön kehooni mutta myös itseeni ihmisenä, taitoihini elämän eri osa-alueilla, olen toivonut olevani parempi, taitavampi, olisinpa enemmän.

Sitten koitti tämä päivä. Avasin ikkunan ja annoin kylmän ja harmaan syysilman tunkeutua sisään. Laitoin Ólafur Arnaldsin levyn For now I am winter soimaan, painoin silmät kiinni ja liikuin juuri sillä tavalla millä kehoni halusi ja mihin se kykeni. Ja minä rakastin taas itseäni, minä tunsin oloni riittäväksi. Minä olin kaunis. Minä olen kaunis. Ja niin olet sinäkin.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/18257227/?claim=32pyjwd5r48">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Kaipaan sinua

Tänään kaipaan sinua, niin eilenkin tein.

En ole moneen päivään juuri muuta miettinyt

kuin sitä hetkeä, jolloin saan taas painautua sinua vasten,

hengittää syvään tuoksuasi

halata halata niin lujaa mutta samalla hellästi.

Odotan sitä, että saan maata vierelläsi illalla,

kuunnella ääntäsi, hymyillä sanoillesi

kaipaan sinun silmiäsi, sinun ihoasi,

sinun hassutteluasi.

Vaikka minä kaipaan sinua,

niin paljon, että välillä tuntuu kuin sydän kuristuisi kasaan

ikävä on hyvästä.

Kun välillä ikävöi toista, kaipaa niin valtavasti,

rakkaus sen kun vahvistuu.

Siihen minä luotan, uskon, ja sen minä myös todeksi tiedän.

Aina kun palaan luoksesi, 

rakastan vielä vähän enemmän kuin ennen.

Sadepäivän tuhlausta

Taivas on harmaa ja vettä on ripissyt alas taivaalta siitä saakka, kun havahduin unesta lempi-ihmiseni hellään herättelyyn. Keitin kahvit ja luin sängyssä peiton alla Jodi Picoultin tolkuttoman koukuttavaa romaania tunnin kunnes tajusin, että tänään oli se päivä. Tänään oli se päivä jolloin en voisi enää siirtää tenttiin lukemista yhtäkään päivää eteemmäs, sillä huomenna pääni täytyisi olla täynnä tietoa, joka suorastaan vuotaisi sormistani paperille.

Tiedättehän sen harmistuksen, mikä syntyy kun tietää joutuvansa käyttämään koko mukavan vapaapäivän niinkin ankeaan tekemiseen kuin poliittisen tekstin lukemiseen? Ja sen ahdistuksen, joka kurtistaa sydämen kasaan, sen tunteen, etten osaa, etten tiedoillani riitä, ettei tästä tule taas yhtään mitään hyvää. Kun tekee mieli mennä kauppaan ostamaan itselleen lohtulahjaksi hömppälehti jo valmiiksi, vaikkei ole vielä edes tehnyt koko tenttiä, eikä tiedä kuinka siinä loppujen lopuksi käy.  Jep, se on kurja tunne.

Riittämättömyys, osaamattomuus. Ne ovat tunteita, joita en haluaisi kohdata, mutta silti tiedän kuinka tärkeää ne juuri onkaan kohdata. Katsella niitä ja miettiä, mistä ne oikein tulevat, miksi minä tunnen olevani niin huono. Okei, yritin kerran aikaisemmin lukea tenttikirjaani, joka sattuu olemaan englanninkielinen kirja hyvin poliittista tekstiä maustettuna fysiikan teorioihin sidotuilla vertauksilla. Ei liene vaikeaa arvata, etten tajunnut sanaakaan mitä luin. Siitä seurasi lannistuminen. Olen huonohuonohuono, miksen ymmärrä tästä mitään.

Se on ihmisyyttä. Epävarmuus, riittämättömyys ja tunne siitä ettei osaa. Kaikki ne kuuluvat vain ihmisenä olemiseen, ne ovat osa elämää, syntyivätpä ne minkä asian seurauksena hyvänsä. Eikä niitten putkahtamista mieleen voi aina estää, eikä ole aina tarviskaan. Tärkeintä olisi kuitenkin niidenkin tunteitten äärellä muistaa, että me kaikki olemme kaikesta huolimatta aivan valtavan hyviä, riittäviä, arvokkaita ja kauniita olentoja. Meidän ei tarvitsekaan osata kaikkea, eikä olla hyviä kaikessa (välillä minun on ollut vaikeaa muistaa tämä, sillä toisinaan minussa herää pikkuinen kurja perfektionisti, jonka haluaisin mielelläni lähettää ikiajoiksi avaruuteen). Vaikka en ymmärtäisi sanaakaan tenttikirjastani, enkä saisi koko koetta läpi, se on ihan okei. Aina ei onnistu. Silloin voi käydä ostamassa vähän suklaata ja todeta että fuck it, eipä tämä elämä tähän kaatunut.

Helpompi sanoa kuin oikeasti ajatella ja toimia niin, mutta tänään aion yrittää. Tänään kohtaan ahdistukseni, pelkoni ja epävarmuuteni. Totean, että on ihan ok, jos en huomenna lukemisesta huolimattakaan osaa. Olen silti riittävän hyvä. Ja ehkä en kuluta koko päivää tenttikirjan parissa, vaan uppoudun romaanien ihmeelliseen maailmaan, sillä sitä vartenhan sadepäivät on oikeasti tehty.