Semmoista ei vain tahtonut löytyä, niin täynnä olivat pöydät ihmisiä. Vanhoja ja nuoria iloisessa sekamelskassa, nauttimassa piirakoista, pullista ja kuumina höyryävistä juomista.
Seisoskeltuani hetken epätoivoisena näin vapautuvan pöydän, tein pari syöksähtävää liikettä ja valtasin paikan reppuineni ja latteineni. Iskin tietokoneen pöydälle ja tartuin päivän tavoitteeseeni: kotitentti pitäisi saada valmiiksi.
Kunnes tajusin, että niin täydelliseksi kuin aamuisen kahvilatenttihetkeni olin kuvitellutkin, jotain olennaista siitä kuitenkin puuttui. Kotitentti kun oli unohtunut muistitikulla työpöydälleni.
Niin, sitä se elämä on. Vaikka kuinka suunnittelee, niin ei ne asiat mene sillä tavalla. Mutta sehän tästä kaikesta niin hienoa tekeekin. Sen sijaan, että olisin pakertanut ahkerasti kouluhommien parissa, olenkin käyttänyt kahvihetkeni ihmisten tarkkailuun:
Viereiseen pöytään istahti ryhmä mummoja baskereissaan. Heillä on hymyilevät kasvot ja tarjottimilla marjapiirakkaa ja kahvia.
Tuolla istuu teinityttö, räplää kännykkää pää painuksissa. Pelkään pahoin, että hänen niskansa kipeytyy moisesta asennosta.
Parin pöydän päässä istuu kaksi vanhempaa setää. He lukevat lehteä ja keskustelevat uutisista, mihinkään ei ole hoppu.
Ja tuossa istuu nuori mies, tietokoneen ääressä kuten minäkin, vieressä kuppi kahvia. Hän näyttää samaan aikaan kiireiseltä ja levolliselta, työhönsä uppoutuneelta. Pian hän nousee, pakkaa koneensa laukkuun ja lähtee ripein askelin, minne ikinä hän suuntaakin.
Minulla on ollut antoisa aamu. Ehkä ostan vielä toisen kahvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti