Tänään musiikki ja siihen yhdistyvä liike, joka alkoi aluksi venyttelynä ja kevyenä joogailuna mutta muuttui lopulta pehmeäksi ja nautinnolliseksi nykytanssiksi keskellä olohuonetta, herkisti jälleen aistini tuntemaan, kuinka hieno asia keho on. Kuinka hieno ja mahdottoman upea asia ihmiskeho on pystyessään liikkeeseen, joka tuntuu jokaikisessä solussa ja joka ravistelee huolienpeiton yltäni.
Ja kuinka kaunis juuri minun, niin kuin sinunkin kehosi on. Jokaisen meidän kroppa on niin luja ja vahva kannatellessaan meitä päivästä toiseen. Kehoni on minun kotini ja kulkuneuvoni. Miksi onkin niin helppoa unohtaa rakastaa itseäni. Miksi onkaan niin helppoa keskittyä virheisiin ja muutoskohteisiin, miksi itkeä jokaista virhettä, jonka itsestään ja kehostaan löytää. Miksi se on helpompaa, kuin pysähtyä, hengittää syvään ja kiittää itseään ja kroppaansa siitä, että olen jaksanut tämänkin päivän kunnialla loppuun saakka.
Tunnen syvää rauhaa tässä hetkessä, kirjoittaessani tätä. En kaipaa huomista, enkä kaihoa menneitä. Olen oppinut valtavasti armollisuutta itseäni kohtaan viimeisinä viikkoina, kun olen ollut viikosta toiseen flunssainen ja kärsinyt selkäkivuista, enkä ole pystynyt liikkumaan samalla tavalla kuin yleensä. Olen keskittynyt kehonhuoltoon, jos selkäni on antanut periksi senkään vertaa, että olen voinut kevyesti venytellä. Olen keskittynyt tekemään hyvää itselleni. Olen leiponut ja hemmotellut mieltäni hyvillä ruoilla. Olen antanut itseni maata hiljaa paikallaan, tuntenut miltä kova lattia tuntuu ihoani vasten. Olen kääriytynyt peittoihin, olen juonut tavallista enemmän kahvia. Olen hengittänyt sisään rauhaa ja ulos kiitollisuutta.
Kaikesta tästä huolimatta minulla on ollut viime viikkoina myös päiviä, jolloin en ole löytänyt kaunista ajatusta itsestäni. Olen tuskaillut voimattomuuttani, itkenyt kipujani. Olen anellut paranemista korkeammilta voimilta, jotta saisin taas huoletta liikkua. Olen ollut tyytymätön kehooni mutta myös itseeni ihmisenä, taitoihini elämän eri osa-alueilla, olen toivonut olevani parempi, taitavampi, olisinpa enemmän.
Sitten koitti tämä päivä. Avasin ikkunan ja annoin kylmän ja harmaan syysilman tunkeutua sisään. Laitoin Ólafur Arnaldsin levyn For now I am winter soimaan, painoin silmät kiinni ja liikuin juuri sillä tavalla millä kehoni halusi ja mihin se kykeni. Ja minä rakastin taas itseäni, minä tunsin oloni riittäväksi. Minä olin kaunis. Minä olen kaunis. Ja niin olet sinäkin.
<a href="http://www.bloglovin.com/blog/18257227/?claim=32pyjwd5r48">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti