tiistai 9. lokakuuta 2018

ELÄMÄÄ POHJOIS-IRLANNISSA



Blogihiljaisuutta on nyt kestänyt riittämiin ja on aika palata sorvin ääreen! Mutta hiljaisuuteen on ollut kyllä hyvä syy: mennyt kuukausi on pitänyt sisällään niin paljon aitoa, upeaa, elämysrikasta elämää, että netti, blogi ja some eivät tosiaankaan ole olleet kiinnostuskohteita numero yksi.
Asustelen tämän syksyä siis Pohjois-Irlannissa vaihto-opiskelujen merkeissä. Nelisen viikkoa on nyt tullut kuulostelua haastavaa mutta ihanaa irlantilaista aksenttia, tutustuttua uuteen kotikaupunkiin ja tietenkin uusiin uskomattomiin ystäviin ympäri maailman. Tuntuu, että jo nyt olen ehtinyt luoda loppuelämän kestäviä ystävyyssuhteita ja kokea paljon paljon kauniita hetkiä.

Elämä täällä on asettunut mukaviin uomiin. Päivät kuluvat opiskellessa ja kavereiden kanssa hengaillessa. Suomeen verrattuna opiskelu on paljon intensiivisempää, luennoilla istutaan kuin tatit ellei poissaololle ole hyväksyttävää syytä ja oheisluettavaa on mielettömästi. Mutta oikeastaan työntäyteisyys ei haittaa minua lainkaan - ihanaa olla ihan vaan kokopäiväinen opiskelija edes tämän yhden syksyn ajan!

Olen aivan rakastunut uuteen kotikaupunkiini ja tällä hetkellä tuntuu, että voisin jäädä tänne vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Vielä kun omat rakkaat ihmiset koti-Suomesta saisi tänne, niin johan olisi kaikki mitä ihminen voi toivoa. Ainiin ja ruisleipä, se ois myös kiva lisä.

tiistai 21. elokuuta 2018

LUPA HIDASTAA


Alkusyksy on ehdottomasti yksi vuoden parhaista vaiheista. Tuskalliset helteet ovat toivottavasti jo takana ja saa vihdoin nauttia ihanasta viileydestä, tuulesta ja sateesta. On ihanaa päästä käyttämään syksyvaatteita jo tylsistymiseen asti kulutettujen kesärimpuloiden sijasta, litkiä litroittain teetä, liikkua luonnossa ja ihan vaan olla ja fiilistellä

Vaikka tänä syksynä fiilistelyä varjostaa, tai ainakin siihen oman teränsä luo se, että syksy tulee olemaan kaikkea muuta kuin tuttua ja turvallista kotihyggeilyä.

Syksy on monelle jollain tapaa kiireistä aikaa, vaikkei mitään sen suurempia elämänmuutoksia olisikaan luvassa: suurimmalta osalta on jo tähän mennessä kesälomat lusittu ja paluu arkeen voi olla rankka. Uudet projektit ja kurssit töissä ja opiskelujen parissa voivat lisätä kierroksia. Lisäksi olen huomannut ainakin omalla kohdallani, että syksyllä sosiaalisia rientoja on paljon enemmän, joten nekin syövät aikaa ja voimia.

Entäs jos tästä kaikesta tuleekin vähän ähky olo? Jos ei jaksaisikaan paahtaa menemään pysähtymättömän höyryjunan tavoin? Mutta kun erinäisille asioille EI:n sanominen synnyttää itsessä semmoisia tunteita kuin syyllisyys, saamattomuus ja mitä näitä nyt on. "No kun justhan sitä oli lomalla ja nyt pitäs sit jaksaa ja kun kaikki muutkin on menossa, niin pitäähän se minunkin..."


Nyt stop siihen paikkaan! Ei ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä tai verrata itseä muihin. Ihmisillä on erilaiset voimavarat tehdä erilaisia asioita. Itse esimerkiksi koen isot sosiaaliset tapahtumat hyvin väsyttävinä, siispä osallistun niihin vain hyvin harvoin siitäkin huolimatta, että ystävät kyllä jaksavat juosta jokaiset pippalot läpi. 

Minä liputan rentouden puolesta. Mikään ei ole tärkeämpää, kuin kuunnella itseään ja kehoaan: miltä minusta nyt tuntuu? Tuntuuko hikitreeni tähän saumaan oikealta vai venyttelisinkö sittenkin hyvän tv-ohjelman äärellä? Mitä jos tänään olisinkin ihan vaan kotona, kun ei oikeastaan huvittaisi lähteä pyörimään kaupungille ystävän kanssa? Mitä jos kutsuisin hänet sittenkin teelle ja ihan vaan oltaisiin? Mitä jos kieltäytyisin parista projektista ja keskittyisin tekemään huolellisesti ja kaikessa rauhassa kesken olevat työtehtävät?


Elämä jatkaa kyllä rullaamistaan, vaikka sinä hidastaisit välillä. Tänä syksynä, kun olen itse joutunut juoksemaan pää kolmantena jalkana ja repeämään joka suuntaan, hidastaminen tuntuu suorastaan elintärkeältä. Ja hitaissa, rauhallisissa hetkissä huomaan myös olevani kaikista onnellisimmillani: kullan kainalossa, maha täynnä hyvää ruokaa, eikä hoppua mihinkään suuntaan.

Joten annathan armoa itsellesi ja hidastat, jos arki tuntuu liian stressaavalta ja kiire painaa päälle? Ei ne asiat tekemällä lopu, mutta pieni ihminen voi hyvinkin kulua puhki, jos ei pysähdy kuuntelemaan itseään. 

Rentouttavaa viikonalkua! 

torstai 16. elokuuta 2018

VALO JONKA KADOTIMME - JILL SANTOPOLO


Mikä siinä on, että kovin usein nämä paljon hekumoidut "kansainväliset menestyskirjat" ovat loppujen lopuksi melkoista huttua?

Valo jonka kadotimme (2018) kertoo Lucyn ja Gaben rakkaustarinan. Juoni menee jotensakin näin: Lucy ja Gabe ovat intohimoinen nuoripari kunnes Gabe päättää lähteä sotavalokuvaajaksi ulkomaille. Lucy puolestaan haluaa edistää omaa uraansa New Yorkissa, joten he eroavat. Vuosien varrella Lucy löytää toisen miehen, jonka kanssa perustaa perheen. Lucy ja Gabe tapaavat satunnaisesti ajan kuluessa ja tuntevat aina vain samaa palavaa rakkautta toisiaan kohtaan. Mutta kuinka heidän lopulta käy, saavatko he olla yhdessä vai puuttuuko kohtalo peliin? (Jep, huooooh.)

En ihan oikeasti ymmärrä, miksi tätä kirjaa hehkutetaan. Romaanissa on kivat kannet ja takakannen perusteella tarina vaikuttaa ihan kelvolliselta romanttiselta viihteeltä. Minusta kirja oli kuitenkin pettymys. Juoni on mielestäni ennalta arvattava eivätkä hahmot vakuuta yksiulotteisuudellaan. Tarinasta ja hahmoista puuttuu kaikki roso ja särmä sekä aidot tunteet!

Päähenkilö Lucy on mielestäni valittajapersoona, joka ei osaa olla elämäänsä tyytyväinen vaikka hänellä on hieno ura, kaunis ja rakastava perhe ja materiaalista vaurautta. Pääasiallisesti hänellä on kaikki hyvin, mutta hän haikailee vuosi toisensa jälkee ensirakkautensa perään. Lucyn elämä on lisäksi niin keskiluokkaista ja niin kovin amerikkalaista, ettei se innosta minua lukijana lainkaan. Lisäksi minä suorastaan inhoan tämänkaltaisten rakkausromaanien tapaa esittää pettäminen hyväksyttävänä ja romanttisena tekona.

Kielellisesti teos on mielestäni varsin yksinkertainen ja siinä toistetaan joutavanpäiväisiä ilmaisuja kuten "tämä-ja-tämä tapahtui viikko/kaksi/kuukausi/vuosi/mikä-hyvänsä-ajanmääre sen-ja-sen jälkeen". Ajankuvaaminen tällä tavoin alkoi ärsyttää, koska sitä käytettiin lähes joka luvussa ja koska se vain on kielellisesti niin...tökeröä. Myös rakkauden ja rakastamisen jatkuva toisteleminen oli hyvin ärsyttävää, eikä sanojen takaa välittynyt aito tunne.  

Valo jonka kadotimme on nopealukuinen, pieni tarina. Ei ollenkaan järisyttävä tai suurenmoinen, niin kuin kansiteksteissä mainostetaan. Romantiikan genrestä löytyy todella paljon laadukkaampia teoksia, joten suosittelen jättämään Valo jonka kadotimme hyllyyn ja lukemaan aidosti kauniita ja koskettavia tarinoita.

Jill Santopolo
Valo jonka kadotimme
suom. Inka Parpola
Otava 2018