Taivas on harmaa ja vettä on ripissyt alas taivaalta siitä saakka, kun havahduin unesta lempi-ihmiseni hellään herättelyyn. Keitin kahvit ja luin sängyssä peiton alla Jodi Picoultin tolkuttoman koukuttavaa romaania tunnin kunnes tajusin, että tänään oli se päivä. Tänään oli se päivä jolloin en voisi enää siirtää tenttiin lukemista yhtäkään päivää eteemmäs, sillä huomenna pääni täytyisi olla täynnä tietoa, joka suorastaan vuotaisi sormistani paperille.
Tiedättehän sen harmistuksen, mikä syntyy kun tietää joutuvansa käyttämään koko mukavan vapaapäivän niinkin ankeaan tekemiseen kuin poliittisen tekstin lukemiseen? Ja sen ahdistuksen, joka kurtistaa sydämen kasaan, sen tunteen, etten osaa, etten tiedoillani riitä, ettei tästä tule taas yhtään mitään hyvää. Kun tekee mieli mennä kauppaan ostamaan itselleen lohtulahjaksi hömppälehti jo valmiiksi, vaikkei ole vielä edes tehnyt koko tenttiä, eikä tiedä kuinka siinä loppujen lopuksi käy. Jep, se on kurja tunne.
Riittämättömyys, osaamattomuus. Ne ovat tunteita, joita en haluaisi kohdata, mutta silti tiedän kuinka tärkeää ne juuri onkaan kohdata. Katsella niitä ja miettiä, mistä ne oikein tulevat, miksi minä tunnen olevani niin huono. Okei, yritin kerran aikaisemmin lukea tenttikirjaani, joka sattuu olemaan englanninkielinen kirja hyvin poliittista tekstiä maustettuna fysiikan teorioihin sidotuilla vertauksilla. Ei liene vaikeaa arvata, etten tajunnut sanaakaan mitä luin. Siitä seurasi lannistuminen. Olen huonohuonohuono, miksen ymmärrä tästä mitään.
Se on ihmisyyttä. Epävarmuus, riittämättömyys ja tunne siitä ettei osaa. Kaikki ne kuuluvat vain ihmisenä olemiseen, ne ovat osa elämää, syntyivätpä ne minkä asian seurauksena hyvänsä. Eikä niitten putkahtamista mieleen voi aina estää, eikä ole aina tarviskaan. Tärkeintä olisi kuitenkin niidenkin tunteitten äärellä muistaa, että me kaikki olemme kaikesta huolimatta aivan valtavan hyviä, riittäviä, arvokkaita ja kauniita olentoja. Meidän ei tarvitsekaan osata kaikkea, eikä olla hyviä kaikessa (välillä minun on ollut vaikeaa muistaa tämä, sillä toisinaan minussa herää pikkuinen kurja perfektionisti, jonka haluaisin mielelläni lähettää ikiajoiksi avaruuteen). Vaikka en ymmärtäisi sanaakaan tenttikirjastani, enkä saisi koko koetta läpi, se on ihan okei. Aina ei onnistu. Silloin voi käydä ostamassa vähän suklaata ja todeta että fuck it, eipä tämä elämä tähän kaatunut.
Helpompi sanoa kuin oikeasti ajatella ja toimia niin, mutta tänään aion yrittää. Tänään kohtaan ahdistukseni, pelkoni ja epävarmuuteni. Totean, että on ihan ok, jos en huomenna lukemisesta huolimattakaan osaa. Olen silti riittävän hyvä. Ja ehkä en kuluta koko päivää tenttikirjan parissa, vaan uppoudun romaanien ihmeelliseen maailmaan, sillä sitä vartenhan sadepäivät on oikeasti tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti