Olin jo ehtinyt unohtaa miltä se tuntuu, kun menettää jonkun omaan lähipiiriin kuuluvan henkilön. Enkä nyt puhu erilleen kasvamisesta, kauas muuttamisesta tai muunlaisesta etääntymisestä. Puhun nyt siitä, kun kuolema korjaa ihmisen tästä maailmasta ja hänen läheisensä päätyvät keskelle surun kuplaa miettimään, miten tästä eteenpäin jatketaan.
Suru on erikoinen tunne ja sitä on niin montaa sorttia. Läheisen kuolemaan liittyvä suru on musertavaa, mutta vanhan ja sairaan ihmisen kohdalla se on myös tietyllä tapaa hyväksyvää surua. Sitä ymmärtää, että kuolema kuuluu elämään ja että jokaisen meistä aika tulee lopulta.
Vaikka tilanteen hyväksyy ja ymmärtää, että näin asioiden tällä kertaa kuului mennä, suru ei ole kuitenkaan yhtään sen vähäisempää. Suru-uutisen kuultuaan huomaa kenties elävänsä keskellä harmaata ankeutta. Surun koittaessa myös väsymys on aivan silmitön, keho tuntuu raskaalta ja mieli on vaan ihan kaikkeen uupunut. Suru nostattaa ainakin minussa niin valtavan väsymyksen, että tuntuu ettei sitä kestä. Hymy ei tosiaan ole herkässä ja itkemisestä turvoksissa olevat silmäluomet ovat niin raskaat, niin raskaat.
Hyväksyvä suru ja "vanhuuteen" kuolleen henkilön menetys on kuitenkin siitä armollinen, että kaikista painavin ja uuvuttavin surun vaihe ei kestä loputtoman kauaa. Suru ei poistu, mutta sitä alkaa jälleen kestää. Hymy alkaa palailla, joskus jopa naurattaa. Elämä tuntuu hyvältä, vaikka samalla ikävä ja kaipaus on aivan hirvittävä, eikä menetystä tahdo uskoa todeksi.
Viime päivät olen elänyt keskellä suruani. Tänään on ensimmäinen päivä kun sydäntä puristava rautakahle ei tunnu enää niin ahdistavalta. Minä tiedän, että kuolema kuuluu elämään ja menetyksistä selviää, jäähän rakkaista aina muistot. Uskon myös, että juuri kuolema tekee tästä kaikesta arvokkaampaa ja elämisen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti