Kateudesta

Kateus on inhottava tunne. Se poistaa kaikki pastelliset ja räiskähtelevät värit maailmasta muuttaen kaiken mustaksi ja valkoiseksi. Se jäytää mieltä, valvottaa yöllä ja latistaa kaiken tekemisen ja hyvät asiat mitättömiksi pikku murusiksi. Se tuottaa ajatuksen, että mikään ei ole hyvin vaikka kaikki olisi hyvin.

Vaikka olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni, joskus kateus iskee ja kovaa. Sinälläänhän se on ihan okei, kaikki ihmiset tuntevat kateutta joskus, näin ainakin uskon. Kateus on sosiaalinen tunne, ja ellet sitten elä erakkona metsän keskellä tapaamatta ikinä yhtäkään toista ihmistä tai olematta millään tavoin yhteydessä muuhun maailmaan, veikkaan että tiedät kyllä miltä kateus tuntuu.

Ja pahaltahan se tuntuu.

Viime aikoina huomasin kateuden nostavan kurjaa päätään. Tunnistin sen heti. Yritin välittömästi myös tarkastella tätä havaittua tuntemusta: yritin pähkäillä miksi tunnen näin, johtuuko se jostain tapahtumasta menneisyydessäni, pitäisikö minun antaa vain tunteen olla ja laantua vai yrittää edistää sen häviämistä jotenkin.

Mitenpä tahansa asiaa sitten pyörittelinkin, en päässyt puusta pitkälle. Kateus syövytti ajatuksiani ja sai oloni tuntumaan riittämättömältä ja päämäärättömältä.

Minussa kateus herää silloin, kun joku muu saavuttaa jotakin, jonka minä tiedän, että minäkin olisin voinut saavuttaa JOS olisin ollut rohkeampi, itsevarmempi tai tehnyt enemmän töitä asian eteen. Sellaisissa tilanteissa usein huomaan, että olen mennyt sieltä mistä aita on matalin, epäillyt omaa osaamistani ja sen vuoksi jättänyt jotain tekemättä tai ajatellut että en jostain syystä voi toimia jollain tavalla. Kateus muuttuukin ärtymykseksi itseäni kohtaan ja alan soimata itseäni.

Mitäpä siinä voi sitten tehdä? Kun järkipuhe tai asiasta valittaminen poikaystävällekään ei auta. Kun levyllinen lempparisuklaata vie ajatukset oikeille raiteille vain hetkeksi. Kun palaan jatkuvasti piehtaroimaan kurjissa tunteissa ja moittimaan itseäni siitä, että olisin voinut tehdä paremmin ja että minäkin voisin olla nyt elämässäni siinä ja siinä pisteessä.

Mutta kun ei, minä en ole, ja se siitä. En ole vielä siellä, missä joku muu ehkä on. En ole varma tulevaisuudestani tai siitä, millaista työtä haluan elämässäni tehdä. En ole löytänyt unelmieni paikkaa missä haluaisin asua. En ole edennyt töissä yhtä nopeasti, kuin joku toinen. Vaikka välillä tuntuu, että jumitan elämässäni saavuttamatta yhtään mitään (ja tästä voin syyttää vain itseäni ja omia valintojani tai valitsemattomuuksiani) asia ei ainakaan paremmaksi märehtimällä muutu.

Joten miksen voisi vain antaa asian olla. Tiedän kyllä, etteivät muiden saavutukset ja onni ole minulta pois. Ne eivät kertakaikkiaan liity minuun. Oman navan tuijottelu tässä asiassa ei varmasti ole kovinkaan hedelmällinen ongelmanratkaisukeino.

Ennen kaikkea pitäisi muistaa, että on ihan okei olla joskus kateudesta vihreä ja sääliä itseään. On ihan fine, ettei tiedä mitä elämällään tekisi ja ettei kaikki muumit ole aina laaksossa. Joskus pitää saada vollottaa ääneen kuinka epäreilua ja tyhmää elämä on ja miten mikään kiva ei ikinä osu minun kohdalleni.Tärkeintä on kuitenkin nousta sieltä kuopasta ja alkaa taas keskittyä hyvään. Negativiisessa kieriskely harvoin on pidemmän päälle kovinkaan rakentavaa toimintaa.

Ja aina on hyvä muistaa, että kaikesta oppii, myös kateudentunteista. Ehkä seuraavan kerran en epäile kykyjäni ja kerään kaiken rohkeuteni tehdäkseni elämässäni siirron, joka antaisi sysäyksen haluamaani suuntaan. Ehkä seuraavalla kerralla kun minun on mahdollisuus muuttaa asioita, en enää pelkää.