KEVÄTPÄIVÄN AKTIVITEETTEJA

 
Sunnuntaipäivä valkeni kohtuullisen lämpimänä vaikkakin varsin pilvisenä. Köllittyäni kiitettävän pitkään sängyssä hidasta aamua viettäen tuumimme poikaystäväni kanssa, että voisihan sitä vapaapäivän ja viikonlopun kunniaksi vaikka tehdäkin jotain. Kun sitten iltapäivällä aurinkokin alkoi pilviverhon takaa ujosti pilkahdella päätös oli tehty: nyt lähdettäisiin fresbeegolffaamaan!

Olen kokeillut kyseistä lajia aikaisemmin muutamia kertoja. En ole järin hyvä heittäjä, useimmiten kynnän fresbeeni perässä kaikki mahdolliset pusikot ja mutaiset ojanpohjat. En myöskään tunne kehittyväni lajissa lainkaan, vaikka kuinka yritän ottaa opikseni neuvoista, joita olen eri tahoilta saanut. Tämän päiväinen rata ei ollut myöskään ihan helpoimmasta päästä ja lisäksi ihmisiä oli liikkeellä varsin runsaasti, mikä aiheutta minussa epämieluisia tunteita: ei ole kovin kivaa heitellä päin puita (tai muita) kun niskassa hengittää kopla taitavia heittäjiä arvioivine katseineen.

Vaikka itse heittäminen ei minun osaltani sujunutkaan siis järin mallikkaasti, päivä oli varsin mukava! Olin onneksi ottanut kameran matkaan, ja siinä missä poikaystäväni viskoi menemään, minä kyyhötin milloin minkäkin leskenlehden äärellä kuvaa nappaamassa.

 

Metsässä myös tuoksui ihanalta, puissa vihersi kauniisti ja linnut lauloivat keväistä sävelmäänsä. Metsä on aina ollut minulle rakas paikka, joten olin varsin tyytyväinen olooni saadessani lompsia puunjuurakoissa ja kiipeillä kaatuneiden runkojen ja sammalpeitteisten kivien ylitse. Hengittelin raikasta ilmaa ja suljin välillä silmät antaen auringon hyväillä kasvojani. Metsässä on niin helppoa olla onnellinen.

Ja mitä olisi fresbeegolf retki ilman retkieväitä! Termarissa kuumana pysynyt kahvi nautittiin isolla kivellä metsän keskellä istuskellen, muiden ulkoilijoiden menoa katsellen ja ehkä myös vähän itikoiden hyökkäyksiä väistellen. Niinpä niin, itikat ovat saapuneet jälleen. Mutta öttiäisistä huolimatta kahvi, keksit ja suklaa maistuivat suloisilta ja olomme oli mainio.

Vaikka fresbeegolf ei minun juttuni olekaan, aion silti lähteä mukaan seuraavankin kerran, kun joku heittelyä ehdottaa. Ehkä minusta vielä joskus kehittyy oivallinen fresbeen heittäjä, kukas sen tietää. Vaan siihen saakka aion nauttia metsässä samoilusta ja orastavasta keväästä.

Onko täällä muita fresbeegolffin parissa viihtyviä, tai muuten ulkoilusta ja keväisessä luonnossa liikkumisesta innostuvia tyyppejä? :)

Rauhaa ja hiljaisuutta luonnonhelmassa

Jokunen päivä sitten kävin retkellä perheeni kanssa. Luonnossa oli niin hiljaista, edes linnut eivät laulaneet syksyisessä metsässä eikä tuulikaan ulvonut puissa. Kuuntelin hiljaisuutta ja hengitin sisään rauhaa ja ulos kunnioitusta luontoa kohtaan.

Usein jään ihmettelemään, kuinka suuri merkitys luonnolla onkaan minulle. Se antaa minulle järjettömästi rauhallista voimaa jaksaa hektistä arkeani. Luonto palauttaa minut juurilleni, muistuttaa minua lempeästi elämän tärkeistä asioista. Metsä kertoo minulle, että kaikki on niin kuin kuuluukin. Luonnossa on oma järjestyksensä ja kun se saa olla sellainen kuin on, siellä vallitsee aina tasapaino. Elämä ja kuolema kulkevat ripirinnan, täysin sovussa.

Yritän muistaa viettää mahdollisimman paljon aikaa luonnon keskellä. Oli kyse sitten nopeasta piipahduksesta lähimetsään tai pitemmästä vaelluksesta lapin tuntureilla, tunnen aina oppivani jotain uutta luonnossa vietetyn hetken jälkeen. Aivoissa surisevat ajatukset hiljenevät ja mieleni täyttää harras tyhjä humina. Luonnosta nauttiminen ja metsissä samoilu on minulle ehdottomasti paljon parempi mielentyhjennyskeino kuin mikään meditaatio tai joogahetki.

Rauha ja hiljaisuus ovat asioita, joita kaipaan elämääni enemmän juuri tällä hetkellä. Onneksi tiedän, kuinka voin saada niitä lisää elämääni helposti. Ei tarvitse kuin laittaa vaelluskengät jalkaan, heittää tuulitakki niskaan ja ehkä joinain kertoina kameralaukku olalle. Sen jälkeen jalat tietävätkin jo minne mennä. Ne suuntaavat suoraan lähimpään metsään: toiseen kotiini.

Mitä tehdä kun stressi iskee?

Käännettyäni kalenterinlehteä elokuusta syyskuuhun olen huomannut ahdistuksen nostavan päätään liiankin tutuksi käyneellä tavalla. Syyskuussa opinnot pyörähtävät jälleen täydellä teholla käyntiin ja samalla pitäisi jaksaa käydä töissä, lukea noin tuhat tenttikirjaa ja hoitaa toinen tuhat juoksevia asioita kuten lähetellä sähköposteja amanuenssille, uusia lukuvuositarra opiskelijakorttiin, kirjoittaa pari lehtijuttua ylioppilaslehteen ynnä muuta. Ei ihme, että stressi alkaa vallata alaa mielestäni, hengitys kiihtyy enkä tunnu osaavan nollata päätäni enää oikein mitenkään, kun koko ajan pitäisi tehdä jotain tai vähintäänkin murehtia sitä, että kun pitäisi ja pitäisi.

Möyrin ahdistuksessani jonkin aikaa kunnes rupesin miettimään, että mikä olisi keino, joka todella auttaisi stressiin ja siitä seuraavaan ahdistuneisuuteen ja alakuloon ilman, että se tuntuisi turhan vaivalloiselta ja rasittavalta. Ja sitten minä sen keksin, ajatus syttyi päähäni kuin tulikärpänen pimenevässä illassa. Vetäisin kumisaappaat jalkaan, nappasin kameralaukun olalle ja koiran vierelle ja eikun menoksi: me mennään nyt metsään!

On todistettu juttu, että metsässä oleilu vähentää stressihormoni kortisolin eritystä, laskee verenpainetta ja vaikuttaa noin niin kuin muutoinkin myönteisesti ihmisen hyvinvointiin. Metsässä ilma on puhtaampaa, jatkuva melu ei rasita korvia ja tuoksutkin ovat reheviä ja mieltä ylentäviä. Juuri ennen lähtöäni oli satanut ravakasti vettä, joten voi miten paljon meheviä tuoksuja pystyinkään haistamaan! Samoilin metsässä koirani kanssa, otin kuvia sienistä, puista, kauniista valosta ja tunsin kuinka stressi oikein valui korvista ulos ja jäi sammalmättäille makoilemaan aivan letkeänä.

Nykypäivänä niin monet käyvät aivan liian harvoin luonnonhelmassa ja kunnon metsässä. Minulla viimeisimmästä metsäretkestä ei ollut edes järin pitkä aika, ehkä kolmisen viikkoa, mutta sekin on aivan liian pitkä tauko. Luonto ja etenkin metsät ovat järjettömän hyvä ja helppo tapa lieventää stressiä, oli sen aiheuttaja sitten mikä hyvänsä. Kaupungeissakin asuvien ihmisten kannattaisi suunnata askeleensa puistojen sijasta kunnon puitten keskelle, sillä puistot, niin kivoja kuin toki ovatkin, eivät tarjoa samoja terveys- ja hyvinvointietuja kuin metsät.

 

 

Tästä lähtien aion muistaa käydä metsässä aina kun se on mahdollista, sillä jo pienikin reippailu mättäillä kaikkien sienten ja sammalten keskellä piristää kummasti mieltä. Lisäksi viileässä syyssäässä samoilusta saa vielä kauniin punaiset posketkin ja ulkoilun jälkeen on entistä ihanampaa tulla takaisin sisälle lämpimään, keittää kuppi kahvia tai kuumaa kaakaota ja uppoutua hyvään kirjaan (tällä hetkellä vuorossa Hobitti, mitä sinä luet juuri nyt?).

Joten mars luontoon kaikki stressistä kärsiväiset, sillä parempaa lääkettä ei moiseen riesaan ole!