Mikä siinä on, että kovin usein nämä paljon hekumoidut "kansainväliset menestyskirjat" ovat loppujen lopuksi melkoista huttua?
Valo jonka kadotimme (2018) kertoo Lucyn ja Gaben rakkaustarinan. Juoni menee jotensakin näin: Lucy ja Gabe ovat intohimoinen nuoripari kunnes Gabe päättää lähteä sotavalokuvaajaksi ulkomaille. Lucy puolestaan haluaa edistää omaa uraansa New Yorkissa, joten he eroavat. Vuosien varrella Lucy löytää toisen miehen, jonka kanssa perustaa perheen. Lucy ja Gabe tapaavat satunnaisesti ajan kuluessa ja tuntevat aina vain samaa palavaa rakkautta toisiaan kohtaan. Mutta kuinka heidän lopulta käy, saavatko he olla yhdessä vai puuttuuko kohtalo peliin? (Jep, huooooh.)
En ihan oikeasti ymmärrä, miksi tätä kirjaa hehkutetaan. Romaanissa on kivat kannet ja takakannen perusteella tarina vaikuttaa ihan kelvolliselta romanttiselta viihteeltä. Minusta kirja oli kuitenkin pettymys. Juoni on mielestäni ennalta arvattava eivätkä hahmot vakuuta yksiulotteisuudellaan. Tarinasta ja hahmoista puuttuu kaikki roso ja särmä sekä aidot tunteet!
Päähenkilö Lucy on mielestäni valittajapersoona, joka ei osaa olla elämäänsä tyytyväinen vaikka hänellä on hieno ura, kaunis ja rakastava perhe ja materiaalista vaurautta. Pääasiallisesti hänellä on kaikki hyvin, mutta hän haikailee vuosi toisensa jälkee ensirakkautensa perään. Lucyn elämä on lisäksi niin keskiluokkaista ja niin kovin amerikkalaista, ettei se innosta minua lukijana lainkaan. Lisäksi minä suorastaan inhoan tämänkaltaisten rakkausromaanien tapaa esittää pettäminen hyväksyttävänä ja romanttisena tekona.
Kielellisesti teos on mielestäni varsin yksinkertainen ja siinä toistetaan joutavanpäiväisiä ilmaisuja kuten "tämä-ja-tämä tapahtui viikko/kaksi/kuukausi/vuosi/mikä-hyvänsä-ajanmääre sen-ja-sen jälkeen". Ajankuvaaminen tällä tavoin alkoi ärsyttää, koska sitä käytettiin lähes joka luvussa ja koska se vain on kielellisesti niin...tökeröä. Myös rakkauden ja rakastamisen jatkuva toisteleminen oli hyvin ärsyttävää, eikä sanojen takaa välittynyt aito tunne.
Valo jonka kadotimme on nopealukuinen, pieni tarina. Ei ollenkaan järisyttävä tai suurenmoinen, niin kuin kansiteksteissä mainostetaan. Romantiikan genrestä löytyy todella paljon laadukkaampia teoksia, joten suosittelen jättämään Valo jonka kadotimme hyllyyn ja lukemaan aidosti kauniita ja koskettavia tarinoita.
Jill Santopolo
Valo jonka kadotimme
suom. Inka Parpola
Otava 2018
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti