Olen viime aikoina lukenut useammankin blogitekstin siitä, kuinka tärkeää on nähdä hyvää jokaisessa päivässä ja ymmärtää, kuinka elämä itsessään juuri näin on riittävän hyvää. Viime päivinä olen keskittynyt näihin ajatuksiin ja tuntenut syvää, hiljaista onnea, jota ei ole ollut tarve ikuistaa kameralla tai kuuluttaa koko maailmalle.
Se on sitä sellaista onnea, jonka tuntee aamukävelyllä sumuisilla metsäpoluilla tai koirakaverin kosteaa turkkia silittäessä.
Onnea, joka oikein tihkuu metsäretkellä nautituista eväistä ja syysauringosta, joka hellii ihoa.
Se on vankkaa luottoa elämään ja siihen, että kaikki menee niinkuin kuuluukin mennä.
Se on ymmärrys, että avain onneen ei ole materiassa tai tulevaisuuteen tai milloin minkäkin perään haikailussa: onni on itsestä kiinni.
Tänä aamuna heräsin uuteen päivään. Hengitin syvään, loikoilin sängyssä peiton alla, kipristin nenää jota viileä huoneilma kutitteli. En jaksanut heti nousta vaan kun nousin, söin aamupalan, venyttelin vähän ja kipaisin aamukävelylle koiruuden kanssa. Ihan tavallista arkea, ja kuinka minä siitä nautinkaan.
Uskon vakaasti, että jokainen voi löytää onnellisuuden ihan kaikista päivistä, olivatpa ne arki tai juhlapäiviä, viikonloppuja tai loma-aikoja. Onnellisuus, tyytyväisyys ja kiitollisuus kun eivät seuraa almanakkaa. Jos elää arkeaan odottaen aina seuraavaa viikonloppua tai lomaa, ei voi olla kovin läsnä tässä hetkessä. Silloin myös niin monet asiat vilahtaa ohi silmien ja korvien, päivät sen kun viilettävät ohi ja kaikki ne potentiaaliset onnen hetket jäävät huomioimatta.
Myöhemmin tänään aion opiskella, joogata ja lukea Sudenkorento -romaanin loppuun. Mutta aivan ensimmäiseksi keitän kahvia, sitä aivan tavallista Juhla mokkaa, ilman sen kummempia kommervenkkejä. Saatan myös istua sohvalla ja katsella ulos ikkunasta, tai ehkä vilkaisen mitä tv:stä tulee. Tässä hetkessä on hyvä olla, eikä siitä puutu mitään.
Läsnäoloa kaikkien tiistaihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti