Toissa viikolla osallistuin läpi syksyn ja kevään jatkuvan kirjoituskurssin ensimmäiselle tapaamiskerralle. Ensimmäinen kirjoituskurssini koskaan. Voin kertoa, että olin todella innoissani.
Jonkin verran minua kyllä myös jännitti mennä paikalle. Tiesin ryhmän olevan pienehkö, mutta siitä huolimatta: minun pitäisi lukea kirjoituksiani ääneen vieraille ihmisille.
Vaikka eihän se ole minulle uutta, että joku lukee tekstejäni. On kuitenkin eri asia julkaista blogiteksti kuin kirjoittaa fiktiivisiä tarinoita. Tarinoiden julkaiseminen hermostuttaa. Niiden ääneen lukeminen vasta hermostuttaakin. Tuntuu kuin muut arvostelisivat minun mielikuvitustani.
Vaan alusta saakka päätin, että otan kaiken hyödyn irti kurssista. Luen jokaisen tekstini ääneen, jos siinä vain on edes jonkinlaista järkeä. Olen liian pitkään kirjoittanut pääasiassa itselleni. Nyt on aika avata ovet ja ikkunat ja päästää tuuli sisään.
Niin minä menin kurssille. Me tutustuimme, kirjoitimme itsestämme, toisistamme ja ympäröivästä maailmasta, luimme kirjoituksia ääneen ja nauroimme yhdessä. Tuntui melkein kuin olisin tuntenut kaikki ne ihmiset, vaikken ollut tavannut ainuttakaan aikaisemmin. Meitä oli monen eri ikäistä, muttei sillä ollut väliä. Meillä oli yhteinen intohimo.
Kirjoitusharjoitukset olivat hyödyllisiä ja hauskoja mutta eniten nautin kuitenkin muiden kirjallisten haaveiden ja unelmien kuulemisesta. Tunsin olevani omieni parissa. Myös omat unelmani vahvistuivat, saivat aivan uudenlaista pontta siipiensä alle.
Minä haluan kirjailijaksi. Minä haluan kirjoittaa kirjan. Minä aion kirjoittaa kirjan. Uskallan jo sanoa sen ääneen. Ja kun riittävän monesti toistan samaa lausetta ja työskentelen ahkerasti unelmani eteen, minä vielä saavutan sen.
Sanomattakin lienee selvää, kuinka paljon odotan jo kirjoituskurssin seuraavaa tapaamiskertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti