Helmojen tuoma onni

Kehitykseni mekkotytöksi ei ole ollut mutkaton. Ennen lukiota käytin mekkoja hyvin harvoin, vain juhlissa tai muissa satunnaisissa tapahtumissa. Edes lapsuudessani rimpsut ja röyhelöt eivät puhutelleet minua vaan olin aina se poikatyttö joka viiletti pitkin maita ja mantuja sortseissa ja mieluiten ilman paitaa, koska niinhän pojatkin tekee. Lukion aikana ja yhä enenevissä määrin yliopistovuosinani olen päässyt sisään mekkojen ja hameiden ihmeelliseen maailmaan ja nykyään teen harva se viikko upeita kirppismekkolöytöjä.

Tänäkin kesänä olen varmaan joka toinen päivä viilettänyt menemään helmat hulmuten (joka toinen päivä onkin sitten ollut säästetty sortseille, joita niin kovin rakastan). Helmoissa on vain sitä jotain: helppouden ja tietyn idyllisyyden tuntua. Tuulen tarttuessa ohueen kankaaseen ja pistäessään sen liehumaan jalkojen ympärillä olo on kupliva ja kevyt. Aikaisempien vuosien liian lyhyet helmat ovat myös muuttuneet pitemmiksi, enemmän minulle sopiviksi ja mukavammiksi käyttää.

Joskus niinkin pienet asiat kuin vaikkapa mekon helmat virittävät mielen oikealle aaltopituudelle. Aina ei tarvita yhtään sen enempää. Yhä viileämpänä puhaltava syksyinen tuuli viettelee mieleni ja kääntää katseeni syysmekkoihin. Voin jo nähdä itseni pyöräilemässä värikkäitten lehtien laikuttamalla tiellä villapaitaan ja tummanpunakuvioiseen syysihanuuteen pukeutuneena. Tänään on kuitenkin vielä kesän vuoro, joten seilorihenkisessä raitakaverissa mennään tämä päivä.

Annetaan kankaan liehua ja lepattaa ja nautitaan tästä päivästä! <3