Tulevaisuuden suunnitelmista - eli suunnitelmattomuudesta

"Sinusta voi tulla ihan mitä vain!" vastaavat yliopiston professorit ja lehtorit sekä amanuenssi aina, kun tiedustelen millaisiin töihin minun koulutuksellani voi päästä. Niinpä niin. Minusta voi tulla ihan mitä vaan, mutta vastaus on pahin mahdollinen opiskelijalle, jolla ei ole koskaan ollut varsinaista haaveammattia (lukuunottamatta varhaista lapsuutta, sekä unelmaa kirjailijuudesta) eikä minkäänlaista käryä siitä, millainen koulutustani vastaava työ voisi olla "se minun juttuni". Ympäripyöreät vastaukset ahdistavat ja tulevaisuus ammottaa mustana tunnelina edessä: jotain siellä on, mutta en näe mitä.

 

Olin yläasteella, kun meille alettiin ensimmäistä kertaa koulussa puhua siitä kuinka olisi hyvä jo miettiä, mitä haluaa tulevaisuudellaan tehdä. Mitkä ammatit voisivat olla kiinnostavia ja kuinka niihin mahdollisimman tehokkaasti voisi edetä. Lukiossa tämä puhe sen kun kiihtyi. Kaikkialta toitotettiin koko ajan kuinka viimeistään toisena vuotena pitäisi olla suunta selvillä, korkeakoulut tai muut vaihtoehdot katsastettuna, elämän suunnitelma hanskassa. Ja jos et vieläkään tiedä, niin mene nyt herrajumala opolle juttelemaan, että saat asiat selväksi.

Kävin opinto-ohjaajalla. Kävin toisen kerran. Eikä minulla edelleenkään ollut aavistustakaan siitä, mitä haluaisin lukion jälkeen opiskella tai tehdä.

Meidän yhteiskuntamme on sellainen, että meitä ahdistellaan joka kulmalla sillä, että meillä pitäisi olla selkeä suunnitelma siitä, mitä haluamme opiskella ja kuinka edetä opinnoista mahdollisimman nopeasti työelämään, kuinka meidän tulisi saada jalka työelämän oven väliin jo varhain kesätöiden kautta, kuinka suhteita tulisi luoda erilaisiin tahoihin, jotta ne myöhemmin työllistäisivät meidät. Kaikki puhe ympärilläni tuntuu välillä pyörivän vain työn ympärillä ja uran luominen on arvossaan.


Onhan toki totta, että vietämme töissä suuren osan elämästämme, joten mieluisen työn löytäminen on tärkeää. Mutta ehkä juuri sen takia, että työ tulee viemään niin suuren palan elämästämme, tuntuu hullulta, että minun, vähän yli parikymppisen pitäisi jo nyt tietää, mitä haluan työkseni tehdä, saatikka sitten yläasteikäisten tai lukiolaisten. Sillä mikä kiire meillä tässä maailmassa loppujen lopuksi on? Enkö voisi vain opiskella sitä, mikä tällä hetkellä tuntuu kiinnostavalta joutumatta koko ajan punnitsemaan hyödyttääkö tämä tai tuo kurssi työllistymistäni? Enkö voisi vain nauttia opiskelemisesta ja uuden oppimisesta ja jättää turhan stressaamisen muille.

Niinpä kun abivuonna tuli aika hakea korkeakouluihin ajattelin fuck it ja hain vähän joka paikkaan. Luin muutamaan pääsykokeeseen ja kävin testaamassa tietojani, osassa taas jätin käymättä. Lopulta ovet aukenivat kahteen paikkaan, joista kumpikaan ei houkutellut. Aloitin opinnot kuitenkin toisessa ja sillä tiellä olen ihan tyytyväisenä yhä, ainakin toistaiseksi. En koe enää nykyään pakkoa tietää, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Enää en myöskään ajattele edes tätä koulutustani sen pidemmälle: ehkä valmistun maisteriksi, ehkä vaihdan alaa ennen sitä. Ehkä saan joskus koulutustani vastaavan työn, ehkä en. Ehkä tieto siitä, mikä on haaveitteni työ (kirjailijan lisäksi) iskee minuun joskus kuin salama, mutta ehkä ei. Ja niin on ihan hyvä. Kenenkään ei tulisi ottaa paineita siitä mihin elämässä päätyy. Kenenkään ei tarvitse tietää kuinka haluaa loppuelämänsä viettää, sillä emmehän edes tiedä kuinka pitkä tai lyhyt loppuelämämme tulee olemaan. Turha siis murehtia. Kyllä elämä aina meitä kannattelee ja kuljettaa, mutkien kautta tai suorinta reittiä mutta aina oikeaan suuntaan. Loppujen lopuksi tunneli ei olekaan niin kovin musta ja pelottava vaan oikeastaan aika valoisa ja helppo kulkea.