Sosiaalinen media ei ole koskaan innostanut minua kovin paljoa. Minulla ei ole instagramia eikä snapchattia enkä käytä facebookkiakaan kovin ahkerasti. Arvaatteko jo syyn? Otsikon perusteella tehtävä ei liene kovin vaikea: en kaipaa elämääni niin suurta annosta kiillotettuja julkisivuja. Kaipaan enemmän sitä päinvastaista.
Olen törmännyt tähän aiheeseen monta kertaa viime aikoina blogeja selaillessani. Aihe puhuttaa, ja se onkin tärkeä. Siksi haluan kantaa korteni kekoon ja raapustaa pari sanaa sosiaalisen median ja blogienkin "täydellisestä maailmasta".
Minä kaipaan ennen kaikkea elämääni rehellisyyttä ja aitoutta. Aina vain enemmän, aina vain kiihkeämmin. Haluan kokea, tuntea ja nähdä elämän kaikissa väreissään, kaikissa tunteissaan. Haluan nähdä ja lukea onnesta ja ilosta mutta myös niistä vaikeammista tunteista. Haluan nähdä rosoja ja koloja, haluan nähdä inhimillisyyden ja epätäydellisyyden, virheet ja niiden kauneuden.
Sosiaalisesta mediasta virheitä ja epätäydellisyyttä vain on niin vaikea löytää. Sosiaalinen media ja niin monet blogit ovat vain kiillotettua pintaa: kaunis julkisivu, mutta sisällöltään loppupeleissä kovin köyhää tavaraa. Nettiin laitetaan kuvia herkullisista brunsseista, parhaat palat matkoista ulkomaille, elämän kohokohtia ja onnea. Se on toki ok, mutta pitemmän päälle se luo väärän kuvan ihmisyydestä: ei elämä ole pelkkää onnea ja autuutta. Miksi siis yritämme niin kovasti vakuutella päinvastaista sosiaalisessa mediassa?
Miksi pelkäämme näyttää, jos meillä menee vähän huonommin? Onko ihminen epäonnistuja kiiltokuvien maailmassa, jos hän on surullinen, vihainen, hukassa tai epävarma? Pitäisikö niinäkin aikoina, kun sydäntä särkee ja ainut asia jonka haluaisit tehdä on käpertyä peiton alle koko loppuiäksi, vetää väkinäinen hymy huulille, napsaista jälleen uusi selfie ja lisätä kuvan alle #happygirl?
Sosiaalinen media voi luoda paineita olla täydellinen. Bloggaajien ja suosittujen instatähtien elämä voi näyttää kuvien perusteella täydelliseltä. On kuitenkin erittäin tärkeää muistaa, etteivät kuvat vastaa absoluuttisesti totuutta. Kenenkään elämä ei ole koko ajan pelkkää hymyä ja aurinkoa ja kauniita kuvia. Elämä kun ei ole kuva, se on kokonaisuus kaikkia maailman värejä ja tunteita. Sosiaalinen media on vain sirpale tuosta kaikesta, pienen pieni sirpale.
Kaikkien kauniiden ja onnentäyteisten sanojen ja kuvien keskellä kaipaisinkin myös sosiaalisessa mediassa enemmän rehellisyyttä ja aitoutta. Haluaisin kuulla ihmisten tuntemuksia myös silloin, kun he ovat epävarmoja. Haluaisin nähdä kuvissa enemmän oikeaa elämää, vähemmän lavastettuja tilanteita. Tai oikeastaan haluaisin ihmisille enemmän sellaisia hetkiä, jotka ovat niin täynnä tunnetta ja elämää, ettei kukaan edes ehdi tarttua kameraan, kun on niin syvällä siinä hetkessä.
Onneksi nykyään monet bloggaajat ovat heränneet tähän samaan asiaan. Monissa blogeissa pääsee nykyään lukemaan myös niistä elämän epätäydellisistä tilanteista ja pelon ja surun tunteista. Onneksi nykyään on myös niitä, jotka uskaltavat olla aitoja ja rehellisiä, myös internetin ihmeellisessä maailmassa. Ja siitä toivoisin yleistyvää trendiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti